Sinänsä en ole täysin varma pitäisikö minun kirjoittaa tästä aiheesta, sillä olen ensimmäisenä myöntämässä, että en ole aiheen asiantuntija millään tasolla. Olen kuitenkin tutustunut aiheeseen enemmän kuin varmaan 95% taikureista, joten ehkä voin tuoda esille itseäni auttaneita ajatuksia.

Tämänkertainen artikkelin aihe nousi alun perin esille jutellessani erään stand-up clubeja järjestelevän koomikon ja hieman myöhemmin yhden Suomen hauskimman taikurin kanssa. Molemmat olivat tehneet havainnon, että suuri osa Suomen taikureista tuntuu markkinoivan olevansa joko mentalisteja tai koomikko/stand-up taikureita. Mentalismiin suurella osalla taikureista on jonkin sortin tarvittavat perustiedot olemassa, mutta mikä pätevyys taikureilla on tuosta vain alkaa koomikoiksi?

Se että nappaa pari hauskaa juttua YouTubesta, pari lisää Internetin foorumeilta kääntäen ne suomeksi, varastaa pari muilta taikureilta ja koomikoilta, sekä ostaa muutaman Aldo Colombinin vitsikirjan ei todellakaan meinaa sitä, että taikuri on automaattisesti hauska! Myöskään viattoman avustajan lavalle ottaminen ja hänelle avoimesti kaikkien hänen ystäviensä edessä vittuilu ei tee taikurista koomikkoa, vaikka se suurelle osaa yleisöä luultavasti onkin todella hauskaa. Mutta valitettavasti samalla tuo avustaja ei enää ikinä halua avustaa taikuria tai koomikkoakaan. Tänäkin sesonkina sain valitettavasti tavata kaksi, tällaisen hyökkäyksen kohteeksi aikaisemmin joutunutta maallikkoa. Sääli että molemmat myös saman taikurin toimesta 🙁

Suomessa on myös stand-up clubeja pilvin pimein, mutta niitä kiertää taikureista pääasiassa JP Pirinen? Miksi? Jos kerran joka toinen taikuri mainostaa olevansa ”huippuhauska” niin eikö nuo clubit olisi hyvä paikka esiintyä? Eräs clubin pyörittäjä oli kertonut eräälle taikurille Tampereella suoraan syy, miksi taikureita ei stand-up clubeilla näy; ”Taikurit ovat todella harvoin omaperäisiä tai hauskoja”.

Käymieni keskusteluiden pohjalta, en ollut tuon kuullessani edes yllättynyt. Eikä itse asiassa ollut myöskään taikuri joka tuon alun perin kuuli. Muutaman tusinajutun tekeminen ei tee kenestäkään hauskaa. Etenkään kun jutut on liitetty samoihin temppuihin mitä 85% muistakin tekee. Silti taikurit kokevat, että he voivat mainostaa itseään koomikkotaikureina, vaikka ilman temppujaan, vain muutamalta löytyisi materiaalia perus 5min open mic settiin. Mielenkiintoista, eikö?

Ongelma ei tosin rajoitu vain taikureihin vaan stand-up komiikan suorastaan räjähdysmäinen kasvu on tuonut samantyyppisiä lieve ilmiöitä esiin myös koomikoiden keskuudessa. Riku Suokkaan podcastissa noin kuukausi takaperin Suokas haastatteli stand-up koomikko Zaania. Zaani kertoi havainneensa stand-up piireissä ilmiön, jossa alaa vähän aikaa harrastanut saa kasaan 5min korkeintaan keskinkertaista materiaalia, laittaa pystyyn nettisivut ”Huippuhauska stand-up koomikko” ja alkaa myydä keikkoja. Zaanin mukaan Open mic clubeilla on myös havaittavissa valitettavan paljon asenne ongelmaisia esiintyjiä, jotka eivät itse ymmärrä, että he eivät yksinkertaisesti ole kovin hyviä… He ovat siis kokeilleet siipiään jo kenties vuoden tai pari, mutta eivät silti saa nauruja. Ongelmalliseksi asian tekee se, että he eivät itse tajua sitä, vaan takahuoneessa he pienen piirin sisällä taputtelevat toisiaan ja kehuvat kuinka ”tulessa he olivat”. Samaa ilmiötä on kieltämättä ollut jo vuosia havaittavissa taikureiden keskuudessa.

Mitä siis taikureina voisimme tehdä asian eteen? Materiaalin omaperäisyydestä ja itsensä näköiseksi tekemisestä olen jo kirjoittanut todella paljon, joten en kosketa sitä tässä artikkelissa vaan pyrin hieman raottamaan tuota komiikan verhoa taikurin näkökulmasta.

Komiikassakin on tietyt perusteet ja säännöt, teoriat ja muut, aivan kuten taikuudessa. Ja taikureiden ja koomikoksi haluavien onneksi, aiheesta on kirjoitettu todella laajasti. Jos kerran aikomus on markkinoida itseään koomisena taikurina niin olisiko ehkä myös syytä panostaa koomisen puolen tieto-taitoon? Toki jotkut henkilöt ovat luonnostaan hauskoja ja heille koomisen materiaalin kirjoittaminen tai tuottaminen on vaivatonta. Harvoin näin kuitenkaan on ja itse asiassa suuri osa Suomen ja maailman johtavistakin stand-up koomikoista tekee todella kovan työn vain muutaman minuutin materiaalin eteen.

Itse olen kokenut seuraavat kolme kirjaa äärimmäisen hyödyllisiksi;
Judy Carter – The comedy bible
Greg Dean – Stand-up Comedy
ja ETENKIN TAIKUREILLE! Ian Keable – Stand up – A professional guide to comedy magic.

Kirjojen kohdalla on toki hyvä pitää mielessä että vaikka lukisit 100 kirjaa aiheesta, niin se ei tule tekemään sinusta hauskaa. Aivan kuten taikuudessa, vaikka lukisit 100 kirjaa niin et automaattisesti ole hyvä taikuri. Loppupeleissä molempia aloja yhdistää se, että ne oppii parhaiten tekemällä. Mutta tekeminen on huomattavasti helpompaa, kun ymmärtää perusteita ja niiden taustalla vaikuttavaa teoriaa. Edellä mainitsemani kirjat pyrkivät avaamaan komiikan perus sääntöjä ja rakenteita kuten jutun tiivistäminen, hauskan näkökulman löytäminen jokapäiväiseen asiaan, punchlinen sijoittaminen jne. Ne eivät siis ole vain kirjoja, jotka opettavat kuinka vitsejä kirjoitetaan, vaan käsittelevät aihetta paljon laajemmin. Etenkin Keablen kirja, joka on siis kirjoitettu suoraan taikureille, tulisi jokaisen taikurin omistaa.

Esityksen arvioiminen

Noh, olet kuitenkin sitä mieltä että ”en tarvitse kirjoja, olen jo tarpeeksi hauska”. Kuinka voit arvioida esityksesi todellista hauskuutta? Ollaksemme rehellisiä, meille annetaan taikureina todella paljon anteeksi pelkästään temppujen takia. Stand-up koomikolla ei yleensä ole temppuja turvana jos jutut eivät toimikkaan. Kaksi yleisintä esityksen arviointitapaa ovat laughs per minute (LPM) ja positive audence response (PAR). Molempien lähtökohtana on nauhoittaa oma esitys videolle tai tallentaa ääniraita esityksestä.

Laughs per minute on vanhahko mittaustapa… Siinä ääniraita litteroidaan ja aikaansaadut naurut lasketaan ja esityksen kesto jaetaan naurujen määrällä. Näin saadaan laskettua montako naurua esiintyjä saa aikaan minuutissa. Mittaustapana LPM on kuitenkin hieman vääristävä, sillä laskee myös heikot naurut jotka eivät kestä kauaa. Otetaan esimerkiksi kaksi esiintyjää, joilla molemmilla on kuusi naurua per minuutti vauhti. Jos naurujen kesto on ensimmäisellä sekunnin per nauru ja toisella 4-5 sekuntia per nauru niin ero on huomattava. Yleisesti ottaen etenkin taikureille onkin suositeltavampaa saada pari pitkää ja voimakasta naurua per minuutti kuin tasaista heikkoa hörinää.

Nykyaikaisempi mittaustapa on positive audience response, jossa pyritään mittaamaan kaikkien yleisön positiivisten reaktioiden määrää ja kestoa. Eli naurun lisäksi mitataan spontaaneja aploodeja ja selkeää vuorovaikutusta. Hyvänä suhteena voidaan pitää noin 10 sekuntia reaktioita yhtä minuuttia kohti.

Kolmas mittaustapa on myös tasaisuus. Ei riitä että yhdellä keikalla viidestä on ns. ”tulessa” ja neljä muuta keikkaa menee hiljaisuudessa sääliaplodeissa tai nipin napin hyväksyttävästi. Mahdollisimman korkea taso tulisi pystyä pitämään yllä mahdollisimman erilaisissa tilaisuuksissa.

Toki tuohon viimeiseen tasoon vaikuttaa suuresti myös tilaisuus, sen ajankohta, esiintymisolosuhteet ja alkoholi. Pienissä häissä, joissa ei nautita ollenkaan alkoholia on luonnollisesti vaikea saada samoja reaktioita kuin pikkujouluissa. Mutta molemmissa esityksen voi saada toimimaan. Ei ehkä samoilla jutuilla ja materiaalilla, mutta tilanteeseen mukautumalla hääkeikallakin voi saada porukan ”villiksi”. Ja kannattaa silti aina pitää mielessä, että joskus tulee vastaan tilaisuus, jossa olosuhteet ovat yksinkertaisesti niin esiintyjää vastaan, että se lavakuolemakin tulee koettua. Tuollainen esitys pitää vain analysoida mahdollisimman pian esityksen jälkeen, ottaa siitä oppia, nollata se mielestä ja jatkaa eteenpäin.