Tällä pikkujoulukaudella on ehtinyt sattua ja tapahtua! Mutta se on ihan tavallista, kun kilometrejä kertyy tuhansia ja keikkoja mahtuu kalenteriin noin puolessatoista kuukaudessa lähemmäs kolmekymmentä. Sen sijaan että taputtelisin itseäni selkään onnistuneista keikoista, ajattelin kertoa keikoista, joilla kaikki ei mennyt täysin suunnitelmien mukaan ja sisäinen perfektionisti sai kolauksia egoonsa.
Pikkujoulusesongin alussa olin esiintymässä Ruotsissa Seskarössä, jossa juuri ennen esitykseni alkua huomasin, että olin unohtanut avausrutiinini kannalta oleellisen rekvisiitan toiseen matkalaukkuun, koska se oli ollut mukanani pari päivää aikasemmin palaamastani espanjalaisesta taikurikongressista. Nou hätä, teen siis vanhan avausrutiinini ja lasken sen varaan, että yrityksen työntekijät ovat vaihtuneet sen verran viiden vuoden aikana, ettei kukaan muista avaustani. Epähuomiossa tosin aloitan heti valitsemalla rutiiniin saman avustajan, kuin viisi vuotta sitten 🙂 Kaikkea ei vain voi muistaa… Kesken setin myös huomaan, että toinen esitykselleni oleellinen väline on myös samassa laukussa kotona, joten hieman lisää improvisointia ja lopputuloksena perushyvä keikka. Sisäinen perfektionisti kuitenkin miettii miksi en tarkistanut laukkua tarkemmin ennen kotoa lähtöä…
Paria viikkoa myöhemmin olen esiintymässä kotiseudulla Kemijärvellä. Juuri kun Kemijärven katuvalot tulevat näkyviin vilkaisen peräpeiliin ja minuun iskee olo, että nyt on taas unohtunut jotain. Samalla huomaan, että puvuntakkini ei roiku takapenkillä kuten tavallista. PRKL! Ei muuten ole ensimmäinen kerta kun takki unohtuu kotiin. Tämä on tapahtunut kerran aikaisemminkin 3-4v sitten. Tuolloin olin esiintymismatkalla Kajaanissa kahdella keikalla. Koska takki on esitykseni kannalta oleellinen, niin suuntaan Kemijärven mummilaan. Ehkä mummilasta löytyy ukin tai enon vanha takki, jota voisin lainata. Löytyyhän niitä, sääli vain, että ne eivät koon puolesta sovi viereenkään minulle. Käytän siis ajan mummilassa tehokkaasti ja suunnittelen jokaiselle rekvisiitalle uuden säilytyspaikan illan settiin ja muutan parin tempun rakennetta, jotta voin esittää ne ilman takkia. Keikka menee todella hyvin mutta sisäinen perfektionisti nalkuttaa miten voin unohtaa takin toistamiseen kotiin! Ensimmäinen kerta ei ilmeisesti riittänyt opettamaan…
Pari viikkoa eteenpäin ja löydän itseni Oulusta. Reilu 160 hengen tilaisuus tutussa paikassa, jonne sisälle astuessani huomaan, että tilaisuus on siirretty avarasta isosta salista tilaan, jossa on lukuisia rakenteellisia näköesteitä, jotka pitävät kattoa ylhäällä. Järjestäjät ovat tietoisia ongelmasta, joten tilaan on sijoitettu kolme isoa screenia ja kaikki lavan tapahtumat heijastetaan niille. Toki suora näköyhteys olisi parempi kontaktin luomisen kannalta, mutta sillä mennään mitä on käytettävissä. Murphy päättää kuitenkin iskeä! Hieman ennen vuoroani kuvaavan kameran akku loppuu ja screenit pimenevät. Säntäilyä ja säpinää suuntaan ja toiseen! Kamera saadaan onneksi takaisin toimintakuntoon. Vedän settini esiintyen osittain niille, jotka näkevät minut suoraan, ja osaksi kameralle. Kiroan itsekseni, että olisi pitänyt käydä testaamassa valkotasapainot ja muut etukäteen, sillä kamera polttaa screeneille vaaleat rekvisiitat tunnistamattomiksi. Keikka kuitenkin menee kokonaisuutena hyvin. Sisäinen perfektionisti vaan taas jää nakertamaan takaraivoon asiasta, johon en olisi voinut varautua.
Viikko eteenpäin ja keikka Palosalmen metsätyömieskodilla. Palosalmikoti tarjoaa palveluasumista ikäihmisille sekä ikääntyville mielenterveys- ja päihdekuntoutujille maaseutumiljöössä. Olen käynyt tuolla aikaisemmin tekemässä lähitaikuus esityksiä, ja niiden vastaanotto on ollut todella hyvä. Tällä kerralla kuitenkin tilaaja halusi kokella kuinka stand-up esitys toimisi ja koska edelliset kerrat ovat sujuneet niin hyvin, arvelin että kokeillaan. Keikka olikin sitten kesken pikkujoulukauden hyvä palautus maanpinnalle ja aikamoista tervassa kahlaamista. Huumori ei vain lähtenyt missään vaiheessa ja vieraat unohtelivat kortteja, kellonaikoja ja sanoja. Sisäinen perfektionisti marmattaa miksi menin rikkomaan hyväksi koettua kaavaa. Tulevaisuudessa pysyttelen ikäihmisille lähitaikuudessa.
Joulukuun alussa pitkä viikko takana. Kilometrejä kertynyt noin 1500km ja olen keikalla Joensuuhussa. Kyseessä on pieni minirundi, jonka aikana käyn Kajaanissa, Joensuussa, Oulaisissa ja Oulussa. Tämä tarkoittaa sitä, että mukanani on neljän keikkasetin välineet, unet hotelleissa ovat lyhyitä ja siirtymät ovat pitkiä. Keikka menee todella hyvin ja porukka on täysillä mukana! Mutta kesken viimeisen numeroni, siis sen suuren lopetuksen huomaan, että kaikkein tärkein, eli rutiinin loppuhuipennus ei ole siellä missä sen pitäisi olla! Venytän hieman rutiinia ja tarkistan laukkuni vielä kerran. Ei… Se ei ole laukussa. Mielessäni pyörii lukuisia tapoja paikata lopetus lennossa, mutta kaikki vaihtoehdot ovat yksinkertaisesti antikliimaksisia. Pakko lopulta myöntää tosiasia; loppuhuipennus on joko autossa tai hotellihuoneen pöydällä 3km päässä! Onneksi rutiinin on tarkoituskin näyttää vain pitkältä vitsiltä, jonka lopussa käännetään niin sanotusti kaikki päälaelleen, joten yleisö ei tiedä että jotain uupui. Mutta sisäinen perfektionisti nakertaa edelleen takaraivossa; miten voit unohtaa taas jotain!
Saman rundin viimeinen keikka oli Oulussa viime lauantaina. Olin väsynyt, kärtyinen, nälkäinen ja ajanut päivälle jo yli 500km surkeassa ajokelissä. Hipsin sisään takahuoneeseen ja meno kuulosti siltä, että esiintymisaika olisi pitänyt olla jo tunteja sitten. Puheensorinasta päätellen tunsin itseni myös vähintäänkin 10 vuotta liian vanhaksi yleisöön nähden. Mutta opin taas kantapään kautta, että ennakkoluuloille ei saisi antaa valtaa! Keikka oli suorastaan huikea ja ehkä jopa vuoden paras veto! Yleisö oli mukana ihan täysillä ja kaikki meni nappiin yleisön taputtaen seisten jopa kahdesti! Lopetin esitykseni alla olevan videon rutiiniin.
Esityksen jälkeen minua tuli tapaamaan nuori nainen, joka halusi kiittää minua. Hän kertoi kärsivänsä alkoholi- ja päihdeongelmista, mutta oli ollut nyt jonkin aikaa kuivilla ja se mitä tuossa rutiinissa kerroin oli antanut hänelle toivoa siitä, että kovalla työllä hänkin voi nousta ylös ja tavoitella unelmiaan. Viihdyttämisen lisäksi olin siis mahdollisesti saanut aikaan jotain paljon tärkeämpää ja sisäinen perfektionistikin oli kerrankin kyyneleiden lomassa tyytyväinen.