Seuraava artikkeli on itseasiassa jo useamman vuoden vanha. Löysin sen arkistoistani ja yllätyksekseni huomasin, että se on ajankohtainen edelleen. Tästä johtuen tein siihen vain pieniä muutoksia.
Taikuri David Devantista kerrotaan tarinaa, jossa nuori taikurin alku menee kehumaan Devantille osaavansa yli 200 temppu ja kysyy kuinka monta Devant osaa? Hetken miettimisen jälkeen Devant vastaa epäröiden osaavansa noin kuusi temppua. Mitä Devant tällä oikein tarkoitti? Miksi ammattilainen osaisi vain kuusi temppua? Devant itse asiassa tarkoitti, että hän osasi nämä 6 temppua läpikotaisin.
Jamy Ian Swiss on pyrkinyt kirjoituksissaan selventämään mitä Devant aikanaan tarkoitti tempun läpikotaisin osaamisella. Swissin mukaan taikurin rutiinista tulee sitä hiotumpi ja selkeämpi mitä useamman kysymyksen hän on rutiinia harjoitellessan itselleen esittänyt ja kuinka moneen hän on niistä vastannut. Nykytaikuuden yksi ongelma on siinä, että taikurit katsovat tempun DVD:ltä tai lukevat suoraan kirjasta ja päättävät opetella sen. Tällöin kuitenkin taikuri saa käsiinsä jo jonkun toisen mietintätyön valmiin lopputuloksen ja tästä johtuen usein jättää ajatustyön omalta osaltaan kokonaan välistä. Tämä on sääli, koska taikuri ei koskaan opi ymmärtämään täysin miksi mikin asia rutiinissa tehdään niin kuin se on opetettiin.
Mitä Swiss käytännönläheisemmin ajateltuna tarkoitti tällä kysymyksien esittämisellä? Miten perus taikuri kykenisi hyödyntämään tätä tekniikkaa? Tämän blogin tarkoitus on pyrkiä selittämään tätä prosessia omasta näkökulmastani käyttämällä esimerkkinä ohjelmistooni kuuluvaan Dai Vernonin Triumph temppua. Viimeisien vuosien aikana olen pyrkinyt purkamaan mahdollisimman monia rutiineistani osiin esittämällä niitä kohtaan mahdollisimman monia kysymyksiä ja hakemalla niihin järkeviä vastauksia. Olen kokenut tämän selkeyttäneen rutiinieni kokonaisuutta. Jotta satunnaiset blogia seuraavat maallikot eivät olisi ihan pihalla niin alla oleva video on noin kaksi vuotta vanha tulkintani kyseistä ”Triumph” tempusta.
Ensimmäinen kysymys luonnollisesti on tempun valinta? Miksi valitsin juuri triumphin? Temppu ei ole liian pitkä, se on helposti ymmärrettävä ja selkeä efectiltään: Katsojan kortti on pakassa, joka sekoitetaan ylös/alas ja ilman ylimääräisiä liikkeitä taikuri selvittää sotkun ja kaikki kortit kääntyvät samaan suuntaan, paitsi katsojan valitsema kortti. Se voidaan myös esittää lähes kaikissa olosuhteissa ja pienillä teknisillä muutoksilla myös kokonaan ilman pöytää. Ja ennen kaikkea se on maallikoille täysi ihme ja efectinä jotain, joka maallikoilla tuskin ensimmäiseksi tulee mieleen korttitempusta.
Seuraava kysymys on miten esittelen tempun katsojille? Mitä sanon? Miten saan heidät kiinnostumaan? Miksi heidän tulisi kiinnostua? Näihin kysymyksiin rutiinista riippuen vastaukset vaihtelevat hyvin suuresti. Perinteisemmissä olosuhteissa Triumph olisi ehkä tehokkainta aloittaa suoraan perus tarinavetoisesti kuten Vernonin alkuperäinen. Vaihtoehtoisesti voisit myös aloittaa kysymyksen muotoon esitetyllä vitsillä tai muulla johdannolla jolla herätät katsojan mielenkiinnon.
Temppu on siis esitelty ja aloitettu. Seuraavaksi korttirutiinin kohdalla onkin hyvä esittää kysymyksiä kuten: Miten kortti valitaan pakasta? Miten se palautetaan pakkaan? Merkataanko se? Miksi se merkataan? Miten esittelet merkintä välineen? Miten perustelet sen? Miten peität mahdolliseen merkitsemisen kautta syntyvän tyhjän vaiheen jolloin mitään ei tapahdu? Yleensä taikurit eivät ajattele ollenkaan näitä asioita.
Kortin valinnan voi tehdä lukuisilla eri tavoilla. Ennen käytin Reijo Salmisen kirjasta (noin sivu 91) löytyvää metodia joka mahdollisti sen, että katsoja pystyi sekoittamaan pakan suoraan kortin valinnan jälkeen. Päämääräni tällä oli saada kortti valittua siten, että katsoja saisi sekoittaa pakan ja pakan takaisin saamisen jälkeen voisin suoraan siirtyä itse sekoitukseen.
Vastaavasti olisin voinut foseerata kortin, mutta yleisesti olisin joutunut pakan takaisin saatuani selaamaan kortit kuvapuoli ylöspäin löytääkseni valitun kortin, samoin kuin jos olisin vain esimerkiksi kurkannut kortin. En halunnut selata kortteja kuvapuoli minuun päin. Forcen kohdalla on riski, ettei force osu (En pidä riffle forceista ja sen variaatioista. Ne eivät ole koskaan minusta täysin vakuuttavia ja ne eivät sovellu tällaiseen rutiiniin).
Yksi mahdollisuus olisi myös ollut tehdä koko temppu alusta asti ”memo pakalla” jolloin katsoja olisi voinut vain nimetä kortin. Tällöin kuitenkin olisin menettänyt katsojan sekoituksen ja psykologisesti efecti olisi muuttunut. Darwin Ortiz kirjoittaa kirjassaan Strong magic, että katsojalle efectissä syntyy pieni ero sen mukaan, kumpaa toimenpidettä käytetään.
a) Taikuri löytää nimetyn kortin pakasta
b) Taikuri löytää katsojan sekoittamasta pakasta kortin, jota hän ei edes tiennyt.
Molemmille on aikansa ja paikkansa, mutta yhdyn Ortizin mielipiteeseen. Triumph efecti tuntuu olevan hieman vahvempi esitettynä ilman memorized deckiä, mutta tämäkin on rutiini kohtaista. Pääasiani on kuitenkin tuoda esille taikureiden itsestään selvänä ja usein laiminlyömä asia eli kortin valinta prosessin tärkeys. Se on prosessi joka usein hoidetaan mahdollisimman äkkiä pois alta ilman isompaa huomiota, mutta samalla hukataan paljon sen suomia mahdollisuuksia.
Jon Armstrong on myös kirjoituksissaan nostanut esille maallikoiden ennakkoluulot korttitemppuja kohtaan. Saman tien kun levität kortit käsissä ja pyydät katsojia valitsemaan yhden, katsojat jo tietävät tempun minkä tulet tekemään! Sinä tulet löytämään kortin! Taikureille toki jokainen 275843:sta tavasta löytää valittu kortti ovat eri efectejä, mutta suurelle osalle maallikoista ne ovat yksi ja sama temppu; ”Valitsin kortin ja hän löysi sen.”
Roberto Giobbi ja Gary Kurtz ovat kirjoituksissaan analysoineet kortin valinta prosessista ja kertovat esimerkkejä joissa hyvin helposti saadaan uskoteltua katsojalle, ja ennen kaikkea katsoja jälkeenpäin muistamaan, että hän vain ”ajatteli” korttia, vaikka todellisuudessa olisi tapahtunut ihan jotain muuta. Minusta jokaisen taikurin tulisikin ajatella enemmän näitä pieniä yksityiskohtia, sillä niiden avulla korttitempuista saadaan luotua katsojan mielessä jotain muuta kuin toistuva sarja ”ota kortti ja minä löydän sen temppuja”
Takaisin rutiiniin. Miten kontrolloit kortin ja miksi olet päätynyt juuri tähän ratkaisuun? Haluatko kenties käyttää passia tai muuta näkymätöntä liikettä luoden vaikutelman, että kortti on pakan välissä, mutta tiedät suurin piirtein missä kohti pakkaa kortti on. Vai haluatko vaihtoehtoisesti käyttää jotain sekoituskontrollia, jonka seurauksena kortti voi näennäisesti olla missä tahansa pakassa? Nämäkin vaihtoehdot voivat tuntua merkityksettömiltä, mutta ensi kerralla kun sinulla on mahdollisuus esiintyä useille eri ryhmille, kokeile joskus käyttää ns. näkymätöntä kontrollia jolla kortti menee pakan väliin ja tuumaa sen jälkeen tietoisesti, että et tiedä missä kortti on.
Omien kokemuksieni mukaan noin joka neljäs tai viides ryhmä tulee huomauttamaan, että tiedät silti suurin piirtein missä kortti on. Toisaalta taas, jos käytät sekoitusmetodia niin aina silloin tällöin joku ”epäilijä” saattaa tuumata jotain tyyliin ”sekoititko kortin kenties pakan päälle”. Tämä ei ole ns. heklaamista vaan puhdasta ajattelua ja aika monelle taikurille voi tulla yllätyksenä, mutta kyllä, MAALLIKOT OSAAVAT AJATELLA! Armando Lucero puhui juuri Kouvolassa luennollaan tästä ns. 2 %:sta ihmisiä, jotka ajattelevat äärimmäisen analyyttisesti ja suuri osa perus metodeista ei mene heille läpi.
Triumphin tärkeimpiä seikkoja minusta on myös sen emotionaalinen viitekehys. Viitekehyksen voi muodostaa esimerkiksi tarinalla, joka Vernonin mukaan on äärimmäisen tärkeä. Ne jotka ovat nähneet Vernonin Revelations videosarjan, ovat nähneet kohtauksen jossa Vernon antaa nuoren Michael Ammarin kuulla kunniansa, kun tämä esittää Triumph rutiinin ilman emotionaalista kontekstia. Vernonin mukaan rutiinista tulee ilman tarinaa vain demonstraatio kuinka ovela taikuri on. Myös Tamariz puhui Kouvolan yösessioissaan emotionaalisen yhteyden tärkeydestä taikuudessa. Itse käytän triumphissa pääsääntöisesti edelleen Vernonin alkuperäistä tarinaan. Kyseessä ei ole enää vain ”valitse kortti ja minä löydän sen temppu”. Kyseessä on tarina, joka on tapahtunut oikeasti. Ihmiset luonnollisesti pitävät tarinoista ja hyvin kerrottuna tarina tempaisee mukaansa.
Kortin kontrolloinnin jälkeen on itse sekoituksen aika. Metodeja tähän on tarjolle nykyään kymmeniä tai jopa satoja. Silti, suuressa osassa niistä on valtavia eroja niin sanotun ”convictionin” (vakuuttumisen) saavuttamisen kannalta. Koko tempun yksi tärkeimpiä seikkoja on se, kuinka vakuuttuneita katsojat ovat siitä, että kortit todella menivät sekaisin. Osa metodeista on täysiä bluffeja (Tenkai reverse), osa suhteellisen vakuuttavia (Strip out sekoitukset), osa todella vakuuttavia (Cheek to cheek, Cullicula triumph). Lopullinen valinta käytettävästä metodista on kuitenkin jokaisen itse tehtävä. Minusta on silti tärkeää punnita läpi eri vaihtoehtoja ja miettiä niiden hyviä ja huonoja puolia. Esim Tenkain metodi ei luo katsojan mieleen yhtä vahvaa ”vakuutusta” kuin esim Cullicula, mutta toisaalta taas Cullicula vaatii paljon enemmän työtä tekniikan muodossa. Henkilökohtaisesti en pidä Culliculasta juurikaan juuri sen metodin takia.
Seuraavaksi on edessä korttien oikaiseminen. Sitä on hyvä huomauta yksi tärkeä asia minkä moni taikuri usein unohtaa; Katsojan silmissä temppu alkaa NYT! Taikurin osalta temppu on yleensä jo tehty! Tämä on äärimmäisen hyvä tilanne psykologisesti ja siksi sitä pitäisi minusta korostaa, eikä vain juosta sen ohi. Kuten Ascanio aikanaan sanoi: ”Make the magic happen!” Plärää pakan päätyjä, heilauta kättä pakan päällä, tee taikapuhallus, ihan mitä tahansa jonka aikana temppu katsojan mielessä tapahtuu. Korostan edelleen että tämä on äärimmäisen tärkeää!
Miten sitten tuodaan esille lopullinen efecti? Uskallan väittää että tätäkin lukee kymmeniä taikureita, jotka ovat esittäneet versiota triumphista, mutta eivät ole seuraavaa koskaan ajatelleet. Levitetäänkö kortit kuvapuoli ylöspäin vai alaspäin? Tämä on asia joka jakaa useiden asiaa todella miettineiden mielipiteen. Molemmissa ratkaisuissa on puolensa. Kuvapuoli alaspäin levitettäessä koko efecti paljastuu kerralla nopeasti. PAM! Kaikki kortit ovat samaan suuntaan paitsi valittu kortti! Toisaalta taas kuvapuolet ylöspäin levitettäessä saadaan kaksi erillistä efectiä, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa. Kaikki kortit ovat samaan suuntaan paitsi yksi kortti pakan keskellä, juuri katsojan valitsema kortti.
Itse olen valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, koska olen huomannut, että reaktiot ovat suuremmat sitä käyttäen. Levitän kortit kädestä käteen hitaasti antaen katsojien hiljalleen ymmärtää, että kaikki kortit ovat nyt samaan suuntaan. Aluksi katsojat olettavat tämän olevan ainut efecti, kunnes tulen pakan keskellä yhden kortin kohdalle joka on eri suuntaan. Työnnän sen puoliksi ulos pakasta ja levitän loput kortit. Tässä vaiheessa katsojat päässään jo päättelevät, että kortin täytyy olla aikaisemmin valittu kortti ja he haluaisivat nähdä sen. Yleensä edellä mainittu tapahtuu pöydän pinnan tasolla. Kaikki kortit ovat siis viuhkana käsien välissä, yksi kortti kuvapuoli edelleen alaspäin puolittain ulos pakasta. Nostan molemmat kädet kyynärpäistä ylöspäin rintani tasolle tuoden kuvapuoli alaspäin olevan kortin näkyviin kasvojeni edessä. Tämä on äärimmäisen tärkeä seikka eikä sitä tulisi aliarvioida. Se tuo efectin lopun esiintyjän kasvojen tasolle. Tarkoitus tällä on se, että lopulta katsojat muistaisivat sekä efectin JA myös esiintyjän! Jos tästä romaanista ei mitään muuta muista, niin yrittäkää muistaa tämä! Suuri osa taikureiden efecteistä valitettavasti tapahtuu vyötärön tasolla jolloin katsekontaktia itse esiintyjään syntyy hyvin harvoin. Kuitenkin tempun lopun esille tuominen kasvojen tasolla vahvistaa mielikuvaa joka yleisölle jää myös taikurista, eikä tätä todellakaan kannata aliarvioida.
Jotkut ajattelevat, että suuri osa edellä mainitusta asioista ovat turhainpäiväisiä. Itse uskon silti syvästi siihen että edellä mainituilla asioilla on todella merkitystä. Rutiinimme ovat lähes poikkeuksetta täynnä liikkeitä, toimenpiteitä ja asioita, joissa ei ole loogisesti mitään järkeä ja niistä uupuu selkeys ja yhtenäisyys. Mitä enemmän ja useammalta kannalta olemme tutkineet ja analysoineet rutiineitamme niin sen paremmin osaamme ne. Kokonaisuudesta tulee varmasti vahvempi ja yhtenäisempi, mitä useampaa kysymykseen rutiinin kohdalta on vastattu ja se on myös suhteellisen yksinkertainen ja selkeä tapa parantaa rutiiniemme laatua.