Ajattelin kirjoittaa hieman taikatempun matkasta eli siitä mitä tapahtuu prosessissa, jossa pyrin kehittämään keikkasettiini uuden rutiinin. Ja mitä tapahtuu, jos kaikki ei lopussa toimikkaan niin kuin alunperin oli tarkoitus.
Kaikki lähtee inspiraatiosta. Tempun inspiraatio voi syntyä monesta eri asiasta; Inspiraatio saattaa esimerkiksi syntyä näkemästäni elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta. Joskus inspiraatio saattaa syntyä yksittäisestä esineestä, joka herättää mielenkiintoni. Useimmiten inspiraatio kuitenkin syntyy taikurikirjoista, taikureiden luennoista tai esityksistä sekä omista mielenkiinnon kohteista. Viimeisen parin vuoden aikana olen myös alkanut lisätä esityksiini kovasti elementtejä, jotka kertovat ihmisille jotain minusta.
Kaikkien aikojen tunnetuin tällainen aivopeli on Rubikin kuutio. Lähes kaikki 80-luvulla eläneet ovat jossain vaiheessa elämäänsä kohdanneet Rubikin kuution. Rubikin kuutio on itse asiassa maailman myydyin lelu ja se on säilyttänyt suosionsa vuosikymmeniä. Kuutiota myydään edelleen lähes kaikissa supermarkettien- ja kirjakauppojen leluosastoilla. Omistin lapsena Rubikin kuution, mutta en ikinä opetellut ratkaisemaan sitä. Yksinkertaisesti oletin, että se on todella työlästä ja vaativaa. Tuohon aikaan kuution mukana ei myöskään tullut ohjekirjaa, jossa ratkaisu opetettiin.
Pari vuotta sitten ulkomailla ollessani ostin itselleni halvan Rubikin kuutio kopion ja päätin vihdoinkin opetella ratkaisemaan kuution. Ilman apua siitä tuskin olisi tullut mitään, mutta Internet on onneksi täynnä ohjeita auttamaan tässäkin eteenpäin. YouTubesta löysin kymmeniä videoita, joissa kuution ratkaiseminen opetettiin. Videoiden joukosta valitsin kaikkein vähiten muistamista vaativan ratkaisutavan ja tiivistin sen paperille. Seuraavien viikkojen aikana ratkaisin kuution muutamia kertoja joka päivä. Alussa kuution ratkaisemiseen meni ohjeillakin kymmeniä minuutteja, mutta taidon ja lihasmuistin karttuessa aloin ratkaista kuution jo muutamassa minuutissa. Tuolloin kuutiolla temppuilu ei johtanut mihinkään muuhun. Se oli vain itselleni asettama haaste.
Pudotettuani solmiorutiini pois esityksestä uutena vuotena 2015 ymmärsin, että esityksessäni oli aukko, johon tarvitsisin jonkin uuden visuaalisen rutiinin. Rubikin kuutio tuli mieleeni yhtenä vaihtoehtona; Kaikki tunnistavat kuution ja lähes kaikki ovat käsitelleet kuutiota, mutta vain harva osaa ratkaista sitä ja vielä harvempi nopeasti. Mutta pelkkä ratkaiseminen ei olisi taikuutta, se olisi vain taidonnäyte. Joten rutiiniin pitäisi saada joku selkeä taikaefekti tai kaksi… Mitä kaikkea kuutiolla voi tehdä? Tietty sen voi hävittää tai taikoa esiin. Sen voi myös muuttaa toisiksi esineiksi. Ehkä sitä voisi myös leijuttaa mutta miksi? Mikä olisi motivaatio? Entäs itse ratkaisu? Sen voi tehdä hitaasti tai nopeaa. Hitaasti on tylsä seurata. Nopeasti se on vain taidonnäyte. Entä jos kuution ratkaisee sokkona tai jaloilla? Tai miten olisi kaksi kuutiota yhtä aikaa, yksi per käsi? Miten taikuri ratkaisisi kuution? Oikea taikuri ei käyttäisi käsiään vaan ratkaisisi kuution koskematta!
Kaikkien ideoiden pohjalta rakensin noin neljän minuutin rutiinin, joka alkoi taidonnäytteellä, jossa ratkaisin sekoitetun kuution. Sitten esittelin toisen kuution, jonka katsoja sai sekoittaa ja minä sekoitin omani samaan katsojan sekoittamaan sattumanvaraiseen järjestykseen. Taidonnäytteistä siirryttiin taikuuteen ja ratkaisin lopuksi sekoitetun kuution, jota katsoja piti käsissään, koskematta kuutioon fyysisesti. Alla oleva video on yksi lyhyt rutiini, jota pyörittelin hetken aikaa, mutta lopulta hylkäsin.
Olin todella tyytyväinen rutiiniini ja uskaltauduin ottamaan sen keikkasettiin pikkujoulukaudella 2016. Yllätys olikin melkoinen kun keikoilla palaute oli todella vaihtelevaa. Toisina iltoina kuutio sai valtavat reaktiot! Ja toisina iltoina se oli lopetusta lukuun ottamatta vain ”perus kiva”. Tein rutiiniin jatkuvia pieniä muutoksia, mutta tasaisuutta ei löytynyt, vaan reaktioiden ailahtelevuus säilyi. Etenkin kahdella kuutiolla tehtävät vaiheet olivat todella ailahtelevia reaktioiden osalta. Turhautumistani on vaikea pukea sanoiksi; olin työstänyt jotain yli vuoden ja vaikka se omasta mielestäni on rautaa, se ei jostain syystä ottanut siipiä alleen. Lopulta maaliskuussa, noin 40 yleisötestin jälkeen, oli myönnettävä tosiasiat. Kuutio oli liian ailahtelevaisuutensa takia heikoin osa keikkasettiäni ja raskain mielin pudotin kuution pois esityksestäni.
Ehdin hankkia puolenkymmentä kuutiota ja ostaa kymmeniä lähteitä kuutiolla temppujen tekemisestä, eli rahalliset panostukset olivat satoja euroja. Rahan lisäksi kulutin aikaa kuutioiden kanssa harjoitteluun satoja tunteja vain kuopatakseni ne. Mutta jos graduseminaareissa tuhlatusta ajasta on jäänyt jotain mieleen, niin siellä korostettiin gradusta puhuttaessa, että ”oma lapsi pitää uskaltaa tarvittaessa tappaa.” Tällä tarkoitettiin sitä, että omaan tuotokseensa voi kiintyä niin paljon, ettei enää kykene näkemään sitä ulkopuolisen silmin ja tunnistamaan siinä olevia virheitä. Ehkä kuutioille kävi juuri näin. Tulin niille sokeaksi? Ehkä palaan kuutioiden pariin joskus myöhemmin, mutta tällä erää ne viettävät varhaiseläkepäiviä taikurilipastoni laatikossa ja koetan kehittää keikkasettiini jotain muuta visuaalista rutiinia.