Jonkin aika sitten keikalta minulta kysyttiin kuinka paljon esittämästäni materiaalista on minun itseni kehittämää? Tämä sai minut hieman ajattelemaan, sillä ei kovinkaan paljoa. Niin kauan kun materiaali ei ole varastettu toiselta taikurilta tai koomikolta, niin mitä väliä sen alkuperällä on? Tavallinen maallikko näkee ehkä 2-3 taikuria elämänsä aikana, ja tämä arvio voi olla yläkanttiin, joten miksi ihmeessä heille pitäisi tarjota mitään muuta kuin parasta? Parhaalla tarkoitan tässä tapauksessa toimivia klassikoita ja rutiineja jotka osoittavat jo nyt klassikon merkkejä. Mikään yksittäinen asia taikuudessa ei ole ikinä aiheuttanut niin paljon HUONOA tai keskivertoa taikuutta kuin yritys ”parantaa klassikkoa”.
Tarkoitanko siis, että kaikkien tulisi esittää vain klassikoita? En todellakaan. Suosittelisin kuitenkin tutustumaan niihin mahdollisimman laaja-alaisesti. Samalla kuin uutuustemppuja tulee ja menee ja niitä unohdetaan samaan tahtiin kuin uusia tulee, niin klassikot ovat säilyneet lukuisien taikureiden repertuaarissa jopa vuosisatoja.
Oman materiaalin työstämisessä on tietty etunsa. Oma materiaali luonnollisesti tuntuu esiintyjälle luonnollisemmalta, sillä esiintyjä on itse kehittänyt rutiininsa. Rutiini ei ole vain pieni tekninen variaatio, jossa yksi liike on vaihdettu toiseksi, vaan esiintyjä on oikeasti nähnyt työtä rutiininsa eteen. Hän on hionut sitä, ymmärtää sen etu- ja takaperin ja osaa sen unissaankin. Rutiini on osa esiintyjää. Tämä ei silti automaattisesti tarkoita sitä, että rutiini olisi hiottu timantti. Tähän tilanteeseen pääsemiseen menee vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Jatkuvia muutoksia, pientä hiomista ja viilaamista, uudelleen käsikirjoittamista jne. ja silti lopputulos ei ehkä koskaan päädy timantiksi asti, sillä timantit ovat harvinaisia. Tosin tähän tilanteeseen pääseminen ei välttämättä vaadi kokonaan uuden jutun työstämistä nollasta.
Valmiiden myynti- ja ostotemppujen ongelma on se, että taikuri saa käsiinsä valmiin lopputuloksen, eikä hän pääse mukaan ollenkaan tempun luomisen prosessiin. Ostaja ei siis pääse millään tasolla osaksi tempun alkuperäisen kehittäjän ajatusprosessia ja hän ei siis ymmärrä tempun kehittäjän ratkaisuja. Miksi tempussa tehdään juuri niin kuin siinä tehdään ja miksi asiat tehdään juuri tässä järjestyksessä? Miksi sen ongelmakohdat on ratkaistu juuri näin? Itse asiassa nykyään ostotemppujen laatu on 90% niin surkeaa, että niistä näkee suoraan että edes niiden julkaisija, ei ole vaivautunut kysymään rutiinilta suurta osaa näistä kysymyksistä. Silti valitettavan moni taikuri lankeaa tähän ostotemppujen ansaan, esittää niitä muutaman kerran ja unohtaa ne sen jälkeen lipaston laatikkoonsa keräämään pölyä.
Mainitsin aikaisemmin että omaan materiaaliin pätevät edut voidaan saavuttaa myös muiden temppujen/ostotemppujen kohdalla, mutta se vaatii kovaa työtä. On olemassa myös välimuotoja täysin oman materiaalin ja muilta ostetun materiaalin valinnan välillä. Tämä on viimevuosina osoittautunut minun henkilökohtaisesti suosimaksi tavaksi tuottaa materiaalia esityksiini. Minun kohdallani prosessi on suurinpiirtein seuraavanlainen;
Valmiin rutiinin sijaan valitaan efekti. Efektin valinta on kokonaan oma lukunsa. Otetaan tässä artikkelissa kohteeksi esimerkiksi nousevat kortit rutiini (rising cards), joka oli merkittävä osa Pohjoismaiden mestaruuskisojen kisaohjelmaani . Sen sijaan, että olisin valinnut suoraan ensimmäinen vastaan tuleva rutiini Ammarilta tai vastaavalta, niin pyrin mietitään, mitä haluan rutiinilla saavuttaa? Eli millaista efektiä tavoitelen? Minun tapauksessani nousevissa korteissa ohjenuorana oli Faucett Ross:in Scotty Yorkille antama ongelma; ”Kolme korttia nousee pakasta, lasikuvun alla, ja lopuksi kaikki välineet ovat tarkastettavissa”. Tätä kautta rakensin itselle mielikuva halutusta efektistä: ”Kolme korttia tullaan valitsemaan ja yksi kerrallaan ne nousisivat pakasta, eristettynä, lasikuvun alla”.
Tässä vaiheessa pyrin myös ajattelemaan esim. missä rutiinia tullaan esittämään? On täysin eri asia kehittää jotain lähitaikuus repertuaariin ravintolaan, kuin pienimuotoiseen show’hun, sillä tilanteet poikkeavat täysin toisistaan. Koska lasikupu itsessään vie jo paljon tilaa oli minulle selvää, ettei rutiinia voisi esittää perus lähitaikuuskeikalla. Koska rutiini myös käytti vain tavallisia pelikortteja ei näkyvyys ollut riittävä lava-esiintymiseen. Muutenkin temppu vaati rauhallisempaa tunnelmaa, joten se sijoittui lähitaikuus showhuni.
Myös pelkän efektin umpimähkäisen valitsemisen sijasta olisi hyvä idea pyrkiä selventämään itselleen miksi juuri tämä efekti sopii juuri minulle? Mitä haluan kertoa sillä? Miten haluaisin esittää sen? Päädyin esittämään rutiinin historiallisemmassa kontekstissa ja luomaan tunnelmaa käyttämällä musiikkia tehokeinona joka oli mahdollista lähitaikuus showssani. Koin että rutiini sopii minulle rauhallisuutensa puolesta, sillä minut esiintymässä nähneet tietävät, että olen suhteellisen rauhallinen ja ehkä jopa tarkoituksenmukaisesti yritän piilottaa todellisen teknisen taitotasoni.
Kun tämä pohjatyö oli tehty, aloitin taustatutkimuksen tekeminen, eli pyrin ottamaan rutiinista selvää kaikki mahdollinen. Aivan kuten tieteellisestä tutkimusta tehdessä (jotain hyötyä yliopistokoulutuksestakin) tehdään hyvät taustatyöt. Toinen vaihtoehto on tietty aloittaa puhtaalta pöydältä ja mennä täysin oman luovuuden ja kykyjen mukaan, mutta toisaalta tuntuu hieman typerältä olla hyödyntämättä jo olemassa olevaa tietoa. Käytännössä siis luetaan, luetaan, luetaan ja katsotaan videoita. Itseä kiinnostavat löydökset otetaan talteen esimerkiksi muistiinpanoihin. Tämä vaatii luonnollisesti resursseja, ainakin aikaa. Jos käytettävissä ei ole suuria rahallisia resursseja niin aina kannattaa kysyä luotettavilta alaa tuntevilta henkilöiltä apua. Tarkoitus on kartoittaa mitä aikaisemmin on tehty. Sen lisäksi että on hyvin mahdollista että lähteitä selatessa olet myös löytynyt ainakin osittaisia ratkaisuja metodin asettamiin ongelmiin ja mahdollisesti myös kokonaan uusia näkökulmia presentaatioon.
Esimerkiksi nousevien korttien kohdalla, pääpresentaatio johon rutiini pohjautuu, löytyi yli 120 vuotta vanhasta kirjasta. Myös metodin pääosa, eli miten kortit saadaan liikkumaan eristetyn lasikuvun alla, löytyi olemassa olevasta kirjallisuudesta. Tosin molemmat vaativat muutoksia niiden tuomiseksi nykypäivään.
On kuitenkin hyvin todennäköistä, että ideaalisen efektin ja olemassa olevien metodien välillä on edelleen aukko tai aukkoja. Nousevien korttien kohdalla niitä oli edelleen useita ja tutkimukseni mukaan kukaan ei ollut löytänyt niihin vielä minua miellyttävää ratkaisua. Tässä vaiheessa olikin aika päästää oma luovuus valloilleen ja yrittää rakentaa siltoja näiden aukkojen päälle. Tämä voi olla hyvinkin aikaa vievä prosessi tai joskus lyhyt.
Siltojen löydyttyä paketti alkaa olla kasassa metodillisesti, mutta se vaatii usein vielä paljon työstämistä monella muulla osa-alueella. Jokainen esityskerta mahdollistaa pienien muutoksien kokeilemisen ja suoran palautteen saamisen rutiinista. Se elää ja kasvaa hiljalleen, hioutuen, muovautuen ja ehkä jonain päivänä se on valmis timantti. Vaikka siitä ei ikinä muovautuisi timanttia, niin lopputulos on kuitenkin usein paljon parempi, kuin toisen prosessin valmiin lopputuloksen käyttäminen. Saavutettu lopputulos on paljon persoonallisempi ja ennen kaikkea esiintyjä arvostaa sitä täysin eri tavalla, sillä siihen on kulutettu paljon aikaa ja vaivaa. Uskon myös että tämä välittyy yleisölle.