Vajaa kaksisataa taikuria, noitaa, velhoa ja silmänkääntäjää kokoontui jälleen pääsiäisenä Kouvolaan, jossa järjestettiin Kouvolan Taikapäivät 8.4.2023-10.4.2023. Taikapäivät on Suomen pitkäaikaisin taikureille ja taikuudesta kiinnostuneille järjestettävä koulutustapahtuma ja sen järjestämisestä vastaa Markku Purho Ky, joka on järjestänyt Taikapäiviä Kouvolassa vuodesta 1982 lähtien. Taikapäivät toteutetaan Kouvolan kaupungin ja yhteistyökumppaneiden tuella. Vaikka Taikapäivät on ensisijaisesti kotimaisten taikureiden koulutus- ja kilpailutapahtuma, niin sen yhteydessä järjestetään myös normaalille yleisölle avoimia esityksiä ja näytöksiä.
Rovaniemeltä Kouvolaan tulee matkaa aika tasan 750km. Koska pääsiäinen osui tänä vuonna varsin aikaiseen ajankohtaan, oli pääteilläkin vielä osittain voimassa talvinopeusrajoitukset ja matkoihin meni yhdellä nopeahkolla tankkaus- ja ruokatauolla aika tasan yhdeksän tuntia per suunta. Lähdimme Rovaniemeltä Kouvolaan aamu seitsemältä ja olimme perillä neljän aikaan iltapäivällä. Nopea kirjautuminen kongressihotelliin Sokos Hotel Vaakunaan, joka lienee taloudellisesti Suomen vakavaraisin hotelli, sillä asiakaspalvelu tai myynti ei siellä olevaa henkilökuntaa vuodesta toiseen tunnu kiinnostavan. Mutta tästä lisää myöhemmin… Hotellilta matka jatkui kongressin nykyiseen pitopaikkaan Kouvolan Lakritsin tiloihin. Kouvolan Lakritsi on kunnostanut Kouvolan keskustassa olleen entisen koulun tehtaakseen ja edustustiloiksi, joista löytyy parikin auditoriota sekä isot oleskelutilat ja sali, jotka sopivat taikureille erinomaisesti. Tosin näin sisäilmaongelmista kärsiville uskallan väittää, että ainakin aulassa on mutkia oiottu ja minun nenääni tuossa tilassa haisi joko hyvin seisova ilma tai jopa home. Tosin tämä saattoi johtua ilmanvaihdon puutteista sillä, sillä auditoriossa ja isossa salissa ilma oli selvästi parempi ja hengittäminen oli huomattavasti helpompaa. Muutenkin pieni auditorio soveltui taikureiden käyttöön loistavasti sillä katsomo oli jyrkästi porrastettu ja jopa peräpenkeistä näki hyvin. Tilassa oli myös toimivat AV-laitteet. Jos jotain pientä huomautettavaa tilasta olisi, niin puhujanpöntöt olisi ehkä fiksua vaihtaa siirrettäviin malleihin. Tosin tämä palvelee vain pientä asiakaskuntaa ja pääasialliset tilan vuokraajat varmaan tarvitsevat noita enemmän kun taikurit.
Paikalla oli koronavuosien jälkeen vajaa parisataa taikuria, joka on hyvä merkki siitä, että näin Internet aikanakin live-tapahtumat edelleen kiinnostavat. Sinänsä sääli, että Kouvolan kaupunki ei ilmeisesti tätä täysin ymmärrä ja kuulemani mukaan Kouvola on pienentänyt tapahtuman rahoitusta hyvin rajusti viime vuosina. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin ja toistan itseäni, mutta Kouvola ei varsinaisesti ole mikään Suomen kaunein tai kiinnostavin kaupunki. Jos tapahtuma kuten Taikapäivät nostaa kaupungin tietoisuutta, lisää positiivista mielikuvaa ja ennen kaikkea tuo kaupungiin noin 200 ”turistia”, jotka siis yöpyvät kaupungin hotelleissa 2-4 yötä, syövät kaupungin ravintoloissa keskimäärin 2-3 kertaa päivässä ja ovat jossain määrin myös hieman, köh köh, janoisia… Niin olettaisi, että kaupungin hieman ahkerampi tapahtumaan investointi maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.
TAIKAPÄIVIEN VIRALLINEN OHJELMA
Taikapäivät oli itseasiassa jo alkanut lauantaiaamulla 10-18-vuotiaille nuorille suunnatulla Simsalabim-taikurikurssilla. Kurssilla kouluttajina oli lähitaikuuden maailmanmestari Simo ”Jokeri Pokeri Box” Aalto, korttitaikuuden Euroopan mestari Miika Pelkonen, Suomen nuorin ammattitaikuri Elmo Huovila, tietokirjailija Martti Sirén sekä PM- ja SM-palkittu Jore Sohlman. Ymmärtääkseni kurssilla oli ollut hyvin osallistujia. Päivän ensimmäinen yleisönäytös oli ollut Simo ”Jokeri Pokeri Box” Aallon koko perheen taikashow.
Päivän ensimmäinen taikureille suunnattu luento oli saksalaisen Axel Hecklaun luento. Hecklau on tunnettu esiintyjä ja viihdyttäjä kotimaassaan sekä Keski-Euroopassa ja hän on julkaissut omia ideoitaan taikureille jo parin vuosikymmenen ajan. Hän on myös kilpaillut voitokkaasti taikureiden MM-kilpailuissa FISM:issä, jossa hän on voittanut muun muassa Euroopan Mestaruuden sekä MM-tasolla hopeaa. Hecklaun luento käsitteli pääasiassa temppuja, joita hän on myynyt taikureille. Hän muun muassa esitteli ”revittyä ja korjattua sanomalehteään”, joka hämää jopa taikureita, koska siinä ei ole tunnettujen vanhojen metodien vaatimia pieniä epäloogisuuksia. Tämän lisäksi luennolla käytiin läpi ainakin ”just a cup” ja ”spoon around” myyntitemput. Näiden lisäksi Hecklau kertoi ajatuksistaan avustajien valinnasta ja kohtelusta, esitteli kuinka perinteisiä toimistotarvikkeita pystyy käyttämään taikuriesityksessä ja näytti pari pientä muutosta narutemppuihin, joilla näistä tempuista tuli selvästi vakuuttavampia kuin ne monissa muissa käsissä ovat. Hecklaun luennon vastaanotto tuntui olevan hyvin positiivinen ja yleisö vaikutti hyvin tyytyväiseltä näkemäänsä. Hecklau toimi hyvänä esimerkkinä siitä, että taikureiden ei tulisi tyytyä liian usein ”riittävän hyvään” sen sijaan, että nähtäisiin se viimeinen vaiva, jolla hyvästä saadaan lopulta erinomaista.
SOLMU MÄKELÄ TAIKURIKILPAILU – LÄHITAIKUUS
Taikuuden Suomen Mestaruus -kilpailut vaihtoivat jokunen vuosi sitten nimeään ”Solmu Mäkelä taikurikilpailuksi”. Samalla kilpailut avattiin myös ulkomaalaisille ja aina silloin tällöin mukana on siis ollut myös ulkomaalaisia kilpailijoita. Reilut viisi vuotta jo näytti siltä, että kisoihin ei oikein riitä enää kilpailijoita ja tasokin oli jo kieltämättä aika laskusuuntainen, mutta nyt pari edellistä kertaa kisaajia on riittänyt kymmenkunta sekä lavalle että lähitaikuuden puolelle ja keskimääräinen taso on myös noussut. Tosin edelleen, niin sanotut selkeästi erinomaiset ohjelmat ovat kovin harvinaisia tai sitten aika on kullannut muistoja, mutta jos miettii omia kilpailu- ja tuomaristossa olemiseni aikoja viime vuosikymmeneltä, niin kisoissa oli tuolloin mukana useampia ohjelmia, jotka myöhemmin olivat palkintosijoilla tai voittoisia jopa PM-, EM- ja MM-tasoilla.
Mika Värtö aloitti kilpailut. Ymmärtääkseni Värtö ei ole tehnyt taikuutta vielä kovinkaan kauaa ja siihen nähden on nostettava hattua uskalluksesta kilpailla sekä lavalla että lähitaikuudessa. Värtön esitys alkoi hyvällä henkilökohtaisella johdannolla, mutta siirtyi sen jälkeen valitettavasti liikaa perus taikurikilpailujen materiaaliin Värjön kertoessa että ”hän tekee tempun, jolla on fuulannut eniten taikureita”. Tuossa yhdessä lauseessa tiivistyy kolme tämän ohjelman ongelmaa. Ensinnäkin minusta taikurin tulisi pyrkiä tekemään TAIKUUTTA, ei TEMPPUJA. Toki temppu on yleinen sana, jota alamme sisällä käytetään edelleen paljon, mutta rutiini, kokonaisuus tai ihan vaikka taikatemppu ovat minusta parempia ilmaisuja kuin temppu, joka itsessään tuntuu ehkä hieman taikuuden arvoa alentavalta. Toiseksi se fuulaako rutiini toisia taikureita ei ole kovinkaan isossa merkityksessä. Se on hieno lisä rutiinille, mutta sen ei tulisi olla itseisarvo. Ja tuota on kieltämättä hieman vaikea saavuttaa taikurikilpailussa, jos tekemäsi temppu on puhtaasti ostotemppu. Se voi toki hämätä taikureita, jotka eivät temppua tunne, mutta yleensä taikurikilpailujen tuomaristossa on keskimääräistä enemmän alaa seuraavia taikureita ja ainakin osa tunnistaa kyllä jos esityksessä on puhtaita myyntitemppuja. Ja kolmanneksi taikuus on pääasiassa tarkoitettu esitettäväksi tavallisille ihmisille, ei taikureille. Mutta Värtön esitys oli silti hyvä avaus kilpailulle, pisteet rohkeudesta nousta kollegoiden eteen ja uskaltaa ottaa osaa. Mutta yllä mainituista puitteista johtuen ei valitettavasti mahdollisuutta palkinnoille.
Toisena kilpailuvuorossa oli Aku Salmi. Salmen esitys ei ollut selkeä kokonaisuus, vaan hän teki klassisia temppuja kolikoilla, okito-laatikolla, liinalla ja setelillä. Nimenomaan temppuja… Mikään ei tuntunut taikuudelta ja osittain tämä johtui perustavanlaatuisista teknisistä ongelmista. Mark Wilson oli 1960-luvun merkittävin TV-taikuri Yhdysvalloissa ja kerran hän vei poikansa Gregin mestaritaikuri Dai Vernonin oppilaaksi. Vernon opetti Gregia koko iltapäivän vain yksinkertaisesti hävittämään kolikon laittamalla sen oikealla kädellä vasempaan käteen, josta kolikko hävisi. Kun seniori tuli alkuillasta hakemaan poikaansa, hän pyysi tätä esittelemään oppimansa, jolloin poika teki lähes täydellisen kolikon hävittämisen. Se oli luonnollinen eikä sisältänyt mitään paljastavia eleitä. Seniori ei tätä kuitenkaan ymmärtänyt, sillä hän edusti vanhaa koulukuntaa ja alkoi suorastaan huutamaan pojalleen ”UNOHDIT OSOITTAA, UNOHDIT OSOITTAA!!! ET MISSÄÄN NIMESSÄ SAA UNOHTAA OSOITTAA!” Mitä seniori tarkoitti tällä oli se, että vanhassa taikurikirjallisuudessa, kun taikuri näennäisesti laittaa esimerkiksi kolikon oikeasta kädestä vasempaan, kolikko jää oikeasti salaa oikeaan käteen piiloon ja sen jälkeen oikea käsi menee nyrkkiin ja osoittaa etusormella vasenta kättä. Tämä on äärimmäisen epäluonnollinen liike ja sitä ei opeteta missään klassisessa taikurikirjallisuudessa, mutta se usein näkyy osana kuvitusta ja tietyn ikäpolven taikurit ovat muodostaneet itselleen tavan, jossa aina siirtäessään esineen kädestä käteen he osoittavat kättä, jossa esine on, etusormella. Vernon oli siis koko iltapäivän pyrkinyt opettamaan Gregiä eroon tästä turhasta ja luonnottomasta tavasta ja hänen isänsä tuhosi kaiken opitun sekunneissa. Salmella on valitettavasti juuri tämä tapa ja muutenkin perustekniikat eivät olleet kovin puhtaasti hallussa. Muuten esitys periaatteessa tehtiin yhdelle katsojalle ja koko loppuyleisö sekä myös tuomarit unohdettiin tavallaan sivustaseuraajiksi, jotka näkivät miten lähes kaikki tehtiin.
Tässä vaiheessa kisan taso ei siis päätä vielä huimannut. Vanha ajatukseni, josta olen jauhanut jo vuosikymmenen nousi esiin. NÄYTTÄKÄÄ KISAESITYKSENNE hyvissä ajoin ennen kisaa edes muutamalle kokoneemmalle taikurille ja oikeasti lukekaa arvosteluperusteet läpi. Kisojen taso oli kokonaisuutena siis tänä vuonna jo varsin hyvä keskitason osalta, mutta oikeasti kisassa oli tällä kertaa lukuisia esityksiä, jotka olisi voitu nostaa jo erinomaisiksi, jos niitä olisi näytetty hieman ahkerammin muutamalle muulle, jotta niihin olisi saatu ulkopuolinen näkökulma, sillä omalle tekemiselle tulee helposti sokeaksi. Ja jos nyt joku lukija miettii, että taas se Ristiharju saarnaa omiaan niin kyllä, niin saarnaan, mutta minä olen ollut 2009 jälkeen joka kerta kärki kaksikossa, kun olen kilpaillut. Olen myös ollut lukuisia kertoja tuomaristossa, joten koen, että minulla on ehkä jonkin verran ymmärrystä kilpailuohjelman koostamisesta.
Riku Pajari oli vuorossa seuraavaksi ohjelmalla, joka oli rakennettu komiikan ja taikureille suunnattujen sisäpiirivitsien ympärille. Komiikka toimi pääasiassa todella hyvin, esitys oli selvästi mietitty, siinä oli paljon omaperäisiä vitsejä, rekvisiittaa ja meininkiä. Valitettavasti kuitenkin taikuuden osalta esitys jäi hieman heikoksi ja ainut efekti, joka esityksessä onnistui, oli neljän ässän löytyminen pakasta. Esityksen lopussa katsojan kortin oli tarkoitus löytyä lukitun laatikon sisältä, mutta lukkojen avaaminen ei jostain syystä meinannut onnistua avustajalta millään. Aikarajan tikittäessä vastaan tämä johti tilanteeseen, jossa esiintyjä muun muassa kiroili avoimesti ja hieman jopa vyörytti vikaa avustajan niskaan, joka ei ehkä nykyaikana ole enää kovinkaan sopivaa. Lopulta kuitenkin kortti saatiin esiin rikkomalla laatikkoa, samalla kuitenkin osittain paljastaen tempun salaisuus katsojille. Valitettavasti tällaisesta ei voi olla rankaisematta taikurikilpailuissa ja vaikka kyseessä oli mahdollisesti kisan viihdyttävin esitys, niin uskalsin jo tässä vaiheessa ennustaa, että palkintosijoille se ei riittäisi. Taikurikilpailu on kuitenkin taikurikilpailu…
Bobo oli vuorossa seuraavaksi. Esityksen alku oli aavistuksen hidas, mutta Bobo muun muassa kohteli avustajia erinomaisesti ja huomioi heitä hyvin. He olivat osa esitystä, eivätkä vain rekvisiittana lavalla. Valitettavasti kuitenkin jotain meni pieleen, kun katsoja kuuli taikurin ohjeet väärin ja sekoitti kortit kohdassa, jossa se ei ollut sopivaa ja Bobo joutui keskeyttämään esityksensä. Sinänsä, olisiko hyvä olla varasuunnitelma jos näin käy?
Joonas Puhto kertoi olevansa taikuri ja psykologi. Hän huomioi hyvin avustajansa ja esitys alkoi vahvasti efektillä, jossa katsoja löysi ainoan erivärisen kortin pakasta näennäisesti psykologialla. Tämän jälkeen esitys hieman hajosi ja esiintyjä ei enää tiennyt halusiko hän olla vakava vai hauska ja alun teema psykologista, joka tekee taikuutta, katosi. Minusta henkilökohtaisesti Puhton esittämä Ambitious Card on yksi kolmesta vahvimmasta efektistä mitä taikuri voi esittää ja esimerkiksi opettajani Juan Tamariz lopettaa oman esityksensä siihen, mutta tässä esityksessä se oli lähinnä koomisena lisänä. Myös lopetus hieman kärsi täysin väärin ajoitetusta vitsistä. Perusteoriaa, mutta juuri ennen tempun kliimaksia tehty vitsi syö tehoa itse lopetukselta ja sellaisen kanssa pitää olla todella tarkkana. Esityksen niin sanotussa premisessä on valtavasti potenttiaalia, mutta se ei nyt kantanut koko esityksen ajan.
Toomas Pitkänen oli vuorossa seuraavana, mutta hän käänsi vähintään puolet yleisöstään välittömästi itseään vastaan alkaen puhua huumeista ja kuinka hän olisi kehittänyt hyvän huumeen. Tosin tämä niin sanottu premise unohdettiin täysin tuon alun jälkeen ja itse esitys oli varsin viihdyttävä. Pitkänen on varma esiintyjä ja hyvä energiataso säilyi läpi koko esityksen. Tosin itse esitys oli jälleen kokoelma lähes puhtaita ostotemppuja ja niissä ei ollut käytännössä mitään piilotettua tai näkyvää tekniikkaa, jos nyt lopun pelikorttien sekoittamista ei lasketa. Kaksi katsojaa nosti pakasta pinot ja katsoi pinojen pohjimmaiset kortit. Taikuri selvitti kortit… Jos pakkaa edes olisi sekoitettu tai nostettu ennen valintaa olisi prosessi hieman hämäävämpi. Myös korttien taustan tuijottaminen näyttää hieman epäilyttävältä. Pakan osat menivät taskuihin ja taikuri löysi taskuissa katsojien nimeämät kortit. Lopuksi taikuri sekoitti pakan takaisin uuden pakan järjestykseen. Tosin tämä oli kiusallista katsottavaa, sillä taikuri taisteli varmaan lähemmäs minuutin sekoittaakseen pakkaa kolmesti. Prosessi, jossa pitäisi mennä maksimissaan 10-15 sekuntia, mutta tässä tapauksessa sekoitukset siis olivat jotain ihan muuta kuin tavallisia. On tärkeä muistaa, että tekniikka ja omaperäisyys ovat arvosteluperusteista taikurikilpailuissa ja jos ainut tekniikka esityksessä tuottaa noin paljon vaikeuksia ja omaperäisyys on tätä luokkaa niin palkinnoille kyllä voi päästä, mutta päivän lopussa tuomaristo ei voi pisteyttää tällaista esitystä voittoon asti. Jälleen potentiaalia olisi ollut jopa voittoon asti…
Jukka Varpenius aloitti vahvasti taikoen kolikoita kynttilän tulesta. Valitettavasti esiintyjän jännitys näkyi yleisölle ja esitys hajosi selkeän alun jälkeen sanojen potpurriksi, jossa ei tuntunut olevan selkeää rakennetta. Jotain mentalismin ja kolikkotaikuuden eroista oli teemana ja katsojan nimeämä kortti löytyi lompakosta sekä yksi kolikko hyppi paikasta toiseen muuttuen isoksi kolikoksi. Efekteille ei annettu tilaa tai yleisölle aikaa reagoida niihin ja taputtaa, joka varmaan johtui jännityksestä. Lopussa vielä vitsi, joka putosi selvästi vyötärön alle ja kuuluisi ennemmin komediaklubille, kun taikuriesitykseen. Varpenius on teknisesti taitava ja selkeämmällä ohjelmarakenteella sekä ehkä musiikkiin tehtävällä ohjelmalla hän voisi välttää esiintymisjännityksen ja nousta varteenotettavaksi palkintoehdokkaaksi tulevaisuudessa.
Sakari Wilenius on rento esiintyjä, mutta esityksen aloittaminen avustajien hakemisella pöytään vei hieman liikaa aikaa. Wilenius käytti hyvin musiikkia, otti avustajat huomioon ja jäi minulle mieleen ainoana esiintyjänä, joka oli oikeasti läsnä esiintymistilanteessa. Jos hän kysyi jotain, hän selvästi halusi kuulla myös vastaukset ja reagoi niihin sen mukaisesti. Aivan liian usein taikuriesityksissä taikurit käyttävät ihmisiä vain rekvisiittana, heiltä saatetaan kysyä jotain, mutta vastaukseen ei reagoida mitenkään vaan taikuri vain jatkaa käsikirjoituksensa mukaan. Wileniuksesta jäi mielikuva kisan ainoana esiintyjänä, joka oikeasti eli hetkessä ja seurasi mitä hänen ympärillään tapahtui. Wileniuksen rutiinit olivat rakennettu hyvin pitkälle sisäpiirivitsien ympärille. Katsojat esimerkiksi pysäyttivät taikurin sekoitukset korttien kohdalle, jossa ”lapsia varoitettiin liittymästä mökkitaikureihin”. Katsojan kortti myös löytyi toisen ajattelemasta numerosta. Taikuri myös löysi pakasta neljä samanarvoista katsojan haluamaa korttia, mutta pianomusiikin sijasta rockmusiikin tahtiin, sillä pianomusiikki on ylikäytettyä taikurikilpailuissa. Myös Wileniuksen lopetus vaikutti täysin mahdottomalta spontaanilta ennustukselta, sillä esityksensä lopuksi Wilenius ennusti aikaisemman kilpailijan lavalle jättämän tussien määrän. Minusta henkilökohtaisesti kisan vahvin esitys, mutta kärkikolmikko oli omissa kirjoissa tässä vaiheessa muutaman pisteen sisässä, joten tuomariston työn vaikeuden tuntien, kaikki oli mahdollista.
Kilpailun viimeinen kilpailija oli Long Nguyen Vietnamista, mutta asuu ja opiskelee Suomessa. Long esiintyi englanniksi hauskuuttaen yleisöön kertoen olevan ”Short but Long” koska hän oli pituudeltaan lyhyt. Long teki hyvin pitkälle kolikkotaikuutta. Korttipakka levitettiin pöydälle ja sen alle ilmestyi kortteja Nicholas Einhornen FISM-ohjelmaa mukaillen. Tämän jälkeen kolikot hyppivät kädestä käteen sekä ulos ja sisään pienestä rasiasta. Lopuksi alussa valitun kortin revitty kulma ilmestyi rasian sisään ja kortti korjattiin kokonaiseksi. Esitys oli paikoitellen hyvinkin visuaalista, mutta pääasiassa kuitenkin suhteellisen perinteistä kolikkotaikuutta ilman isompia yllätyksiä. Esityksessä oli myös aika paljon erilaisia vilahduksia ja teknisiä kömmähdyksiä, mutta koska kyseessä oli periaatteessa kisojen ainut esitys, joka oikeasti vaati enemmän taitoa ja harjoittelua, se ilmeisesti annettiin anteeksi. Hyvä esitys, pienellä hiomisella mahdollisesti jopa loistava.
Omassa pistetaulukossani en olisi jakanut näkemäni pohjalta 1. palkintoa. Taikureiden MM- ja SM-kilpailuissa siis esiintyjälle ei riitä, että hän on kilpailun paras, jotta hän voi saada ensimmäisen tai muun palkinnon, vaan esityksen pitää olla myös tarpeeksi laadukas. Tällä kertaa henkilökohtaisesti koin, että kukaan kilpailija ei onnistunut esityksessään niin puhtaasti, että niiden taso riittäisi ensimmäiseen palkintoon, joka vaatii siis perinteisesti 80% pistemäärän ylittämistä. Rankkasin itse Wileniuksen toiselle sijalle ja kolmannen palkinnon olisivat jakaneet Long ja Pitkänen. Pajari oli kisan viihdyttävin esitys, mutta koska kyseessä oli taikurikilpailu, niin en voisi lopun epäonnistumisen takia esitystä palkinnoille nostaa. Tosin tuomaristo oli ollut suopeammalla tuulella ja Solmu Mäkelä taikurikilpailun lähitaikuussarjan tulokset olivat:
- Long Nguyen
- Toomas Pitkänen
- Sakari Wilenius
Riku Pajarille myönnettiin erikoispalkinto komediataikuuden saralla. Lopullisia pisteitä ei ole tätä kirjoittaessa julkaistu, mutta ilmeisesti Pitkänen ja Wilenius ovat olleet todella lähellä pisteissä. Ymmärrän myös tavallaan tuomariston ratkaisua nostaa Long ykköseksi, koska periaatteessa se oli ainut esitys, joka vaati edistyneempää osaamista, sisälsi paljon erilaisia efektejä ja oli ennen kaikkea taikaesitys, eikä ratsastanut liikaa sisäpiirivitseillä tai komiikalla. Josta luontevasti pääsenkin seuraavaan, Solmu Mäkelä taikurikilpailua on hyvin harvoin voitettu puhtaasti sisäpiirivitseillä ja vaikka niitä on esimerkiksi Jore Sohlmanin ja Markus Tervon ohjelmissa viime vuosina vilahdellut, niin noissa ohjelmissa aina on ollut myös äärimmäisen vahvasti taikuus ja taikuuden efektit läsnä. Oikeastaan ennen Tervoa ja Sohlmania ei kisoja voitettu ikinä sisäpiirivitseillä, joten sen sijaan, että ohjelmia rakennetaan vitsien varaan, jotka nojaavat siihen mitä tapahtui vuosikymmen tai kauemmin sitten, niin olisiko jo aika keskittyä rakentamaan ohjelmia, joiden taikuus on mahdollisimman omaperäistä ja vahvaa? Tälläkin kertaa tuomaristo osoitti, että tuo on silti se paras tie jos tähtäimessä on korkeimmat palkinnot.
LÄHITAIKUUS SHOW
Perjantain virallisen osuuden päätös oli lähitaikuus-show. Shown aloitti Simo Aalto, joka Suomessa tunnetaan yleisesti lastentaikurina, mutta hän on menestynyt taikureiden MM-kilpailuissa 1991-2000 voittaen sekä pronssia, hopeaa, että kultaa. Aalto teki hyvin musiikkipitoisen ohjelman, jossa ei varsinaisesti ollut selkeää kokonaisuutta, vaan enemmänkin se oli visuaalinen kokoelma taikureille suunnattuja efektejä. Kortti hävisi ja ilmestyi, kolikoilta näyttäviä levyjä ilmestyi, hävisi, katosi ja liikkui pöydällä, aina välissä ilmestyi isompia kolikoita tai muita esineitä. Esitys oli hieman tuulahdus 90-luvun alun taikurikilpailuesityksiä, joissa taikuri musiikin soidessa ”taikoo” epämääräistä rojua mahdollisimman paljon pöydälle. Yksittäiset hetket ovat paikoitellen hyvinkin hämääviä ja paikoitellen täysin itsestään selviä, mutta kokonaisuutena en itse nauti tällaisista potpureista.
Seuraavana vuorossa oli Michael Ammar, jonka 90-luvulla julkaisemat Easy To Master Card ja Money Miracles -videot lienevät edelleen maailman myydyimpiä taikurivideoita ja lähes kaikki taikurit ovat nähneet yhden tai useamman niistä. Siksi olikin hieman hämmentävää, että Ammar teki materiaalia suoraan näiltä nauhoilta. Ammar aloitti ”red hot mama” -tempulla, jossa katsojan kortti vaihtaa väriä. Kolikot matkasivat sifonkisen silkkiliinan läpi yksi kerralla tempussa, joka lienee Ammarin tunnetuin. Katsojan merkkaama pelikortti löytyi ilmapallosta Derek Dinglen rutiinin merkeissä ja lopuksi Ammar esitti uudehkon versionsa korjattu ja revitty kortti tempusta, jossa tempun lopussa katsoja saa muistoksi mahdottoman esineen, kun kortin revitty kulma palautetaan korttiin eri suuntaan; kulma on siis selkäpuoli erisuuntaan kuin loppu kortissa. Ammar on äärimmäisen miellyttävä esiintyjä, mutta tästä setistä jäi hieman mielikuva, että mentiin vain rimaa hipoen yli. Etenkin taikuriyleisölle tämä materiaali oli aika keskinkertaista.
Ammarin esityksen kohdalla alkoi myös hieman huomata Kouvolan Lakritsin ison salin ongelman. Tilan valot oli suunnattu esiintyjiin suoraan sivuilta, jolloin he olivat valaistu sivuilta, mutta suoraan edestä he olivat enempi tai vähempi varjossa ja näkyvyys oli pitkin viikonloppua suhteellisen huono.
Michael Weber oli vuorossa seuraavaksi ja hän kertoi haluavansa tehdä tempun punaisella korttipakalla. Tämän jälkeen Weber otti tyköistuvien housujensa etutaskusta 12 sinistä korttipakkaa, ennen kun hän löysi punaisen pakkansa. Katsoja sai pitää punaisen pakan, nimetä minkä tahansa kortin ja kortti löytyi pakasta siitä numerosta, kuinka paljon Weberillä oli rahaa lompakossaan. Esimerkiksi jos Weberillä oli lompakossa 28 dollaria seteleinä, oli katsojan vapaasti nimeämä kortti 28. pakan päältä. Hieman siis erilainen versio Any card at any number -tempusta. Lopuksi Weber esitteli perinteisen lastentaikurisettien mukana tulevan optisen harhan, jossa banaanin muotoinen puupala näennäisesti muuttaa pituuttaan. Tosin Weberin käsissä nämä puupalat tuntuivat todella kasvavan ja kutistuvan, vaikka taikuri ei selvästi manipuloinut niitä mitenkään. Weber on äärimmäisen luonnollinen esiintyjä, joka usein antaa taikuudelleen erilaisia merkityksiä, joka tekee siitä kiinnostavaa seurata. Yleisö piti kovasti näkemästään ja taisi jäädä raapimaan päätään mitä juuri tapahtui?
Paul Vigil teki opettajansa Johnny Thompsonin Nemo 1500 -tempun. Temppu oli aikanaan myynnissä ja jo viime vierailulla Suomessa Paul kertoi, että hän yrittää tuoda sen takaisin markkinoille, mutta se ottaa aikaa, koska vaikka temppu vaikuttaa yksinkertaiselta niin siinä on yllättävän paljon välineistöä. Lyhyesti: Taikuri kertoo, että hänellä on lompakossaan kirjekuori, jossa on yksi kortti. Jos katsoja pysähtyy minkä tahansa muun kortin paitsi tuon kohdalla, hän voittaa 100 €. Katsoja varmistaa, että pakan kaikki kortit ovat eri kortteja ja kortit sekoitetaan sekä nostetaan. Katsoja jakaa kortteja kuvat ylös taikurin käteen ja pysähtyy koska haluaa. Taikuri nostaa panosta 200 € ja yrittää puhua katsojan vaihtamaan korttia! Kaikki on super rehellistä, mutta katsojan kortin kaksoiskappale on myös kirjekuoressa! Tämän lisäksi lompakossa, joka on ollut katsojan taskussa alusta asti on myös sama kortti ja tämän lisäksi lompakkoon on painettu kultainen teksti ”pysähdyt….katsojan kortin kohdalla”. Temppu taisi hämätä useampaakin taikuria aika pahasti mitä kuuntelin paikalla olleiden reaktioita. Itselleni temppu on tosin tuttu Johnny Thompsonin kirjasta, jossa se siis on täysin selitettynä ja olen joskus esittänyt variaatiota tempusta.
Close-up shown viimeinen esiintyjä oli Axel Hecklau. Hecklau aloitti ”three fly” -tempulla, jossa kolme kolikkoa hyppää vasemman käden sormenpäistä oikean käden sormenpäihin. Hecklaun versio on hyvin puhdas ja kiinnostuneille se on julkaistu hänen Penguin Live -luennollaan. Tätä seurasi temppu, jossa Hecklau hävitti kortin hidastettuna. Lyhyesti hän otti kortin ja taittoi sen aina kahtia, kunnes se oli niin pieni, että silmä ei enää sitä huomannut. Myytinmurtajissa testattiin joskus myyttiä, jonka mukaan minkään kokoista paperia ei pystyisi taittamaan seitsemää kertaa ennen kun se muuttuisi mahdottomaksi. Pelikortilla tuo raja alkaa olla jo neljäs taitos. Silti Hecklau tuntui taittavan kortin aina uudelleen ja uudelleen, kunnes se oli liian pieni nähtäväksi. Hecklau lopetti esityksensä linking rings -temppuun joka on taikuuden klassikko. Tosin Hecklaun versiossa renkaat menivät toistensa läpi ilman minkäänlaista ääntä. Tämä tuntui vaivaavan etenkin taikureita, jotka tiesivät miten perinteinen versio tehdään. Hyvä rutiini, jota Hecklau siis myös möi taikureille.
Lauantain loppuilta meni Vaakunan aularavintolassa, joka ilmeisesti kylpee rahassa, koska asiakaspalvelu ja rahan teko ei kiinnostanut ja baari meni kiinni jo puolilta öin. Siis täytyyhän ravintolan tietää, että hotelli tulee olemaan täynnä kongressivieraita koko pääsiäisen ja valitettavasti taikurit eivät ole lasiin sylkevää porukkaa, joten myyntiä kyllä olisi ollut vähintäänkin 2-3:een! Sama ravintolan puolella sillä sunnuntaina sekä ravintola että baari laitettiin kiinni jo YHDEKSÄLTÄ! Pitäisikö Taikapiirin ja Suomen Taikureiden esimerkiksi kirjoittaa tästä S-ketjun johdolle, koska eihän tämä nyt voi olla tosi, että vuodesta toiseen asiakkaita ei haluta palvella ja raha ei kelpaa… Jos miettii, että vain noin 50 taikuria jäisi baariin ja juo vain 4 lonkeroa niin tuo on silti lähes 3000€ myynti! Taikureita on selvästi enemmän ja juomaa menee selvästi enemmän! Kumma ettei yhtä työntekijää muka löydy tiskin taakse… Vai olisiko oikeasti korkea aika kokeilla kongressihotelliksi vaikka keskustan Cumulusta?