Torstaina 7.11.2024 luennoin Helsingissä Taikatemppelillä “Taikuuden prosessista” osana Object Festivaalia. Aikomukseni oli kuvata tuo luento, sillä se oli suunniteltu soveltuvaksi myös ei-taikureille, mutta valitettavasti tuo ei onnistunut. Voin kuitenkin avata prosessiani täällä blogissa. Teksti soveltuu siis myös ei-taikureille ja taikurit joutuvat hieman lukemaan rivien välistä tiettyjä kohtia, sillä en halua varsinaisesti paljastaa mitään. Seuraava artikkeli siis käsittelee laajasti taikuuden prosessiani, jonka pohjalta kehitän ison osan esittämästäni materiaalista. Artikkeli on valitettavasti pitkä, sillä sen pohjana toimi tunnin luento ja pyrin sisällyttämään kaiken luennolla käsittelemäni myös tähän artikkeliin.
INSPIRAATIO
Kaikki lähtee inspiraatiosta. Jokin efekti tai temppu alkaa kiinnostamaan minua. Periaatteessa inspiraatio voi syntyä mistä tahansa. Yleisiä kohteita inspiraation synnylle ovat esimerkiksi elokuvat, taikurikirjat tai toisten taikureiden esitykset. Tosin, toisten taikureiden esityksistä on ehdottomasti mainittava, että pääsääntöisesti pyrin välttämään temppuja tai efektejä, joita olen nähnyt toisten taikureiden tekevän. Poikkeus on jos koen, että efekti tai temppu kertoo yleisölle jotain minusta, tai efektin kautta kykenen ilmaisemaan itseäni tai maailmankuvaani. Mutta muuten pyrin tietoisesti välttämään efektejä tai temppuja, joita todella monet taikurit tekevät. En esimerkiksi halua tulla nähdyksi taikurinnarun kanssa, tehdä kiinalaisia renkaita tai leijuttaa pöytää. Nämä ovat vain muutamia itse itselleni asettamia rajoituksia ja tiedostan, että ne rajaavat repertuaarini ulkopuolelle todella vahvoja temppuja, mutta en halua että kenellekään esitykseni nähneelle tulee missään kohti esitystä olo ”Se ja se toinen taikuri teki tämän saman tempun.” En siis noudata tuota täysin kirjaimellisesti, mutta jos käytän välinettä tai rekvisiittaa, jota taikurit käyttävät laajemmassa mittakaavassa, niin vaadin itseltäni, että rutiini jossa sitä käytän, tuo jotain oleellista esiin persoonastani tai maailmankuvasta. Palaan tähän myöhemmin käsikirjoittamisesta puhuessani. Pääsääntöisesti inspiraatiossa on kuitenkin kyse siitä, että joku temppu tai efekti kiehtoo minua.
AKATEEMINEN VAI KÄYTÄNNÖLLINEN KIINNOSTUS
Kiinnostus efektiä kohtaan on kohdallani pääsääntöisesti käytännöllistä tai akateemista. Käytännöllisellä kiinnostuksella tarkoitan temppuja tai efektejä, joista olen kiinnostunut ammatillisesti. Tavoitteena on siis luoda jotain joka päätyisi mahdollisesti jossakin muodossa yleisölle esitettäväksi, ideaalitilanteessa osaksi keikkasettiä ja repertuaaria. Tämä asettaa tempuille kasan vaatimuksia. Keikkakamaksi tarkoitettu materiaali pitää pystyä esittämään lähes ympäröitynä, se pitää pystyä valmistelemaan yleisön edessä ilman esirippua tai takahuonetta. Tempun pitää olla myös äärimmäisen kuljetettava ja mielellään mahduttava jo olemassa olevaan keikkalaukkuun. Perus keikalla minulla on lähes aina mukana oma äänentoisto ja sen lisäksi mahdollisesti pukupussi ja keikkalaukku. Käteni ovat siis täynnä ja hyvin monissa keikkapaikoissa kahden mutkan tekeminen autolle ei yksinkertaisesti ole käytännöllistä.
Esimerkiksi Oulun Radisson Blu Royal hotelli on yksi suosikki keikkapaikoista Oulun alueella, mutta torinrannan parkkipaikat ovat pikkujoulukaudella yleensä aivan täynnä! Auto on siis jätettävä usein Kivisydämen parkkihalliin, mutta Kivisydämestä hotellille tulee yli puolen kilometrin kävely suuntaansa. Yksittäinen temppu, joka vaatisi ylimääräisen pöydän tai laukun, tarkoittaisi tuolla helposti ylimääräistä kilometrin kävelyä säässä, joka ei ole mitenkään hallittavissa. Eli käytännön syistä johtuen joudun rajaamaan keikkamateriaalia sen mukaan, että saan sen kuljetettua yhdellä kierroksella autolta keikkapaikalla. Tai vastaavasti, saan sen mahtumaan pukuni ja keikkalaukkuni kanssa lentolaukkuun. Valitettavasti taikurin keikkalaukussa on välineitä, joiden kanssa voisi tulla kysymyksiä lentokentän turvatarkastuksessa… Joten laukun pitää mahtua ruumaan.
Vastaavasti tehdessäni lähitaikuutta, en yleensä pidä takkia. Keikkatilanteissa pyrin siihen, että aloitan yleensä stand-up esityksellä, yleensä joko pääruuan ja jälkiruuan välissä, tai heti jälkiruuan jälkeen. Tämä on yleisön ensimmäinen kohtaaminen minun kanssa. Vasta tämän shown jälkeen, teen lähitaikuutta, jos tilaisuuden rakenne ja mahdollinen muu ohjelma sen sallivat. Tässä on muutama etu, mutta myös haitta.
Etuna on se, että lähitaikuuden vaikein kohta on yleensä vierasryhmän lähestyminen kylmiltään. Jos vieraat eivät tiedä kuka olet ja mitä teet, niin esitys alkaa lähes aina sillä, että sinun täytyy keskeyttää vieraat, kertoa kuka olet ja todistaa vieraille olevasi katsomisen arvoinen. Mutta jos vieraat ovat jo nähneet shown, he tietävät kuka olen, pääsääntöisesti pitävät siitä mitä tein ja ennen kaikkea he haluavat tavata minut! Jää on jo murrettu. Tosin, haittapuolena olen jo vetänyt 45min shown ja keskinkertaisesti itsestään huolta pitävänä, olen hikoillut reilusti. Tästä johtuen, yleensä shown jälkeen, käyn vaihtamassa päälleni kuivan paidan ja jätän takkini pois jotta saan hieman viilennystä. Takin pois jättäminen kuitenkin karsii minulta neljästä seitsemään taskua! Tämä ei ehkä aukea samalla tavalla ei-taikureille kun taikureille, mutta käytännössä se tarkoittaa, että en voi kuljettaa mukanani valtavaa repertuaaria välineitä. Minulla on vain liivien pienet taskut, sekä housujen taskut, joissa on myös lompakko, avaimet ja puhelin. Tämä rajoittaa materiaalia jota kuljetan mukanani kierrellessä pöydissä stand-up esityksen jälkeen.
Tommy Wonder kirjoittaa kirjassaan ”Books of Wonder” kolmen pilarin teoriasta, jossa kaikki temput koostuvat kolmesta eri osa-alueesta. Esimerkiksi Juan Tamariz on mestari hyödyntämään tätä teoriaa käytännössä. Yleisö olettaa, että kaikki mitä he näkivät tehtiin vain yhdellä korttipakalla, mutta todellisuudessa tempuissa saattoi olla tasaisesti salaisia apuvälineitä tai tuo korttipakkakin saattoi vaihtua esityksen aikana parikin kertaa yleisön sitä tiedostamatta. Koska minulla ei ole taskuja tai paikkoja säilyttää kovin paljon ”ylimääräistä”, se sulkee automaattisesti repertuaarista pois rutiineja joita haluaisin tehdä, mutta en käytännön syistä pysty. Tosin tälle on poikkeus, jota kutsun legenda teoriaksi.
LEGENDA TEORIA
Legenda teoria on nimitykseni ilmiölle, johon olen törmännyt tasaisesti kotona Rovaniemellä. Timo taikuri eli Timo Kulmakko on kotoisin Rovaniemeltä ja hän on viettänyt nuoruutensa täällä. On siis tavallista, että Rovaniemellä törmää ihmisiin, jotka tuntevat Kulmakon. Myös Pohjolan Houdini Timo Tuomivaara asui Rovaniemellä. Molemmista liikkuu paikallisten keskuudessa lukuisia tarinoita, mutta legenda teoria syntyi aikanaan, kun illanvietossa tuntematon henkilö kertoi minulle, kuinka 1980 luvulla he olivat jonottamassa Pohjanhoviin ja Kulmakko oli jonossa ottanut häneltä sytytetyn savukkeen ja hävittänyt sen paljaaseen käteensä. Tempusta oli jo lähes 40 vuotta, mutta mies muisti tuon hetken ikään kun se olisi tapahtunut eilen!
Legenda teoriassa on minun kohdallani kyse tempuista, joiden tarkoitus on synnyttää legenda jostain täysin mahdottomasta. Toki, pyrin siihen myös muilla tempuilla, mutta nämä temput ovat silti erilaisia. Ne saattavat vaatia jotain erityistä ja niissä saattaa olla rajoituksia missä ja miten ne voi esittää. Pääsääntöisesti ajatukseni näistä tempuista on sellainen, että teen sellaisen vain kerran illassa. Kun olen tehnyt tempun kerran, käyn laukullani ja jätän tempun välineet sinne ja otan taskuuni seuraavan legenda tempun, jonka sitten teen mahdollisesti seuraavalle ryhmälle. Taikureille pääpointti tässä on se, että tempun ei tarvitse olla uudelleen esitettävissä ja se voi vaatia ylimääräisiä välineitä. Temppu tehdään kerran, se iskee todella kovaa ja sen ei tarvitse olla niin sanotusti käytännöllinen perinteiseen pöydissä kiertelyyn.
AKATEEMINEN KIINNOSTUS
Akateemisella kiinnostuksella viittaan temppuihin, joita ei välttämättä ole tarkoitus kehittää keikkakäyttöön vaan ihan vain omaksi iloksi tai esimerkiksi oman tiedon lisäämiseksi. Vaikka akateemisia temppuja ei ole tarkoitettu keikkamateriaaliksi, saatan aina silloin tällöin testailla niitä keikoillakin. Mutta pääsääntöisesti akateemisen kiinnostuksen alaiset temput eivät ikinä näe päivänvaloa tai ne esitetään korkeintaan muutamalle kaverille sosiaalisissa tilanteissa ja kirjataan ylös ja unohdetaan.
Akateeminen kiinnostus on kuitenkin taikuuden luomisessa äärimmäisen merkittävässä asemassa, sillä se antaa luovuudelle ja mielelle tilaa leikkiä. Tempuilla ei ole enää keikkaolosuhteiden sanelemia rajoituksia, vaan kaikki on sallittua. Saat leikkiä täysin vapaasti! Esimerkiksi taikurikilpailuihin aikanani suunnittelevat ohjelmakokonaisuudet menevät ehkä tämän alle kuten myös hyvin pitkälle toisien taikureiden hämäämiseen kehitetyt temput. Toki, osa näistä tempuista on esitettävissä myös perus keikkaolosuhteissa, mutta esimerkiksi taikurikilpailuiden olosuhteet ovat hyvin kontrolloidut ja niissä voi tehdä materiaalia, jota oikeilla keikkapaikoilla on hyvin haastava tehdä.
Repertuaarissani on kuitenkin myös temppuja, jotka ovat alunperin alkaneet puhtaasti akateemisesta kiinnostuksesta, mutta lopulta päätyneet osaksi keikkarepertuaariani. Periaatteessa koko lähitaikuusshowni, on aika pitkälti materiaalia joka alunperin kiinnosti minua puhtaasti akateemisesti. Materiaali ei siis sellaisenaan ollut kovin käytännöllistä esitettäväksi kierrellessä vieraiden keskuudessa ja näkyvyys ei ollut riittävää esitettäväksi osana lavaesitystä. Joten loin lähitaikuus shown jossa nämä temput voivat loistaa niille sopivissa olosuhteissa.
Akateemisen kiinnostuksen alle lukeutuvat myös temput, joita työstävät esimerkiksi ystäväni. Minulla on kourallinen aktiivisia taikurikavereita, joiden kanssa olemme yhteydessä tasaisesti. Kun työstän uutta materiaalia, ovat usein he ensimmäiset jotka materiaalin näkevät. Vastaavasti kun he työstävät jotain, niin he usein näyttävät minulle keskeneräistä materiaaliaan ja vastavuoroisesti koetan ehdottaa temppuihin parannuksia tai muutoksia. Tai alan ihan omaksi huvikseni pohtimaan, kuinka minä lähestyisin kyseistä temppua.
MISTÄ PROSESSI LÄHTEE
Kun inspiraatio temppua kohtaan on herätetty, mitä tapahtuu? Minun kohdallani isossa roolissa on taustatutkimuksen tekeminen. Olen aina ajatellut, että ei ole mitään syytä keksiä pyörää uudelleen, vaan on paljon järkevämpää ottaa ensin selvää miten muut taikuuden mestarit ovat tätä temppua lähestyneet. Tiedostan, että tämä voi rajoittaa omaa luovuuttani, sillä lähden liikkeelle muiden ideoista, mutta olen kokenut että tämä toimii minulle.
Aloitan usein Internetistä. The Magic Cafe on taikureille suunnattu verkkoyhteisö joka on kai jo lähes 20 vuotta vanha. Yhteisönä se on äärimmäisen myrkyllinen, kuten pääosa anonyymeista Internetin keskustelupalstoista on, mutta tiedonhaun kannalta se on aarrearkku. Iästään johtuen lähes kaikkia taikuuden efektejä ja temppuja on käsitelty sivuston historian aikana ja sieltä löytää viitteitä, mistä tempusta voisi löytää hyviä versioita. Vastaavia foorumeita on muitakin, Theory 11, Genii Forum, The Magicians Forum jne.
Denis Behrin ylläpitämä Conjuring Archive on on myös yksi suosikki sivuistani. Sivustolle on koottu yhteenveto ja kuvaus yli 10 000 taikurikirjan sisällöstä. Sivuston hakuominaisuudet ovat myös ensiluokkaiset ja lyhyillä hauilla on mahdollista löytää kymmeniä kirjoja jotka käsittelevät yksittäistä temppua tai tekniikkaa. Tosin, Behrin tietokantaa selatessa on syytä muistaa, että sen rakentaminen on hyvin pitkälle ollut kahden miehen harteilla; Denis Behr ja Lorenz Schär. Eli kaikkea mitä taikuudesta on kirjoitettu, ei tietokannasta löydy! Mutta se on silti erinomainen alkupiste!
Conjuring Credits on sivusto, jonne on pyritty kokoamaan taikatemppujen historia yhden sivujen alle. Sivustolta voi tarkistaa kuka on keksinyt minkäkin klassisen tempun ja mitä merkittäviä variaatiota tempusta on ja mistä ne löytää. Ask Alexander on Conjuring Arts Research Centerin ylläpitämä tietokanta ja hakukone, joka hakee tietoa tuhansista taikurilehdistä ja on jälleen korvaamaton tiedonhaussa. Pientä maksua vastaan, lehdistä löytyvät artikkelit saa suoraan digitaalisesti luettavakseen. Ja tietysti, temppuja ja ideoita niihin liittyen löytyy nykyään myös esim YouTubesta.
KIRJAT
Internet siis osoittaa mistä kirjoista kannattaa etsiä, mutta mistäs ne kirjat? Olen todella hyvin lukenut, mutta en omista laajaa omaa kirjastoa. Mutta tunnen ihmisiä jotka omistavat! Eli ystävät auttavat! Suomessa on muutamia taikureita, joilla on todella laajat kirjastot ja jotka ovat halukkaita auttamaan toheloa pohjoisesta, kun se taaaaas hakee tietoa jostain hämärästä tempusta. Mutta vastaavasti myös ulkomailla on samanhenkisiä ihmisiä. Esim Lorenz Schär, joka on siis Conjuring Archiven toinen pääpäivittäjistä, on yksi parhaista taikuriystävistäni. Ja hänellä on siis pääsy valtavaan kirjamäärään! Joten periaatteessa iso osa kirjoista ja niiden sisällöstä on vain yhden sähköpostin tai WhatsApp viestin päässä.
Toiseksi, todella paljon materiaalia on nykyään saatavilla digitaalisesti. Esimerkiksi taikureille suunnatun Genii lehden digitaalinen tilaus maksaa vain noin 35€/vuosi ja samalla maksulla pääsee käsiksi sekä Genii lehde, että myös Magic lehden kaikkiin numeroihin digitaalisena. Vanhempia lehtiä ja kirjoja myydään myös digitaalisessa muodossa hyvin edullisesti, joskus jopa ilmaiseksi lukuisissa eri paikoissa kuten Conjurin Arts Center, Library.com jne. Pääpointti on kuitenkin siinä, että Internetin myötä etäisyyksiä ei pienissä asioissa enää ole ja valokuvat tai skannauksen siirtäminen maailman laidalta toiselle on lähes välitöntä.
IDEAALISEN EFEKTIN ETSINTÄ
Tämän tiedon pohjalta luodaan niin sanottu ideaali efekti. Mikä olisi minun ideaalini tästä tempusta. Mitä sen pitää sisältää ja mitä se ei saa sisältää? Efektille niin sanotusti asetetaan parametrit; ehdot jotka haluan katsojien silmissä ja mielessä toteutuvan. Tosin, tätä efektiä ei voi saavuttaa! Niin kauan kun efektimme saavutetaan luonnollisin keinoin, on pakko antaa myöten jostain. Toisin sanoen, jos tempun voisi tehdä oikealla taikuudella, se näyttäisi tältä. Mutta koska efekti saavutetaan luonnollisin tavoin, sen saavuttamiseksi on käytettävät luonnollisia keinoja ja jostain on löysättävä.
Tämä mielessä luen kirjalliset lähteet läpi. Yleensä kortit tai rekvisiitat kädessä. Samalla kirjaan muistikirjaani mistä pidän, mistä en pidä. Poimin niin sanotusti jo keksitystä parhaat palat ja samalla koetetaan tunnistaa, mistä en pidä ja mitkä ovat niin sanotut ongelmakohdat. Ongelmakohtien tunnistamisen jälkeen, luetaan uudestaan läpi nuo ongelmakohdat. Onko joku jo kenties löytänyt ratkaisun tähän ongelmaan? Joskus on, joskus ei. Jos ratkaisua ei löydy, niin alkaa oma ongelmanratkaisua ja ajatustyö. Tämä on usein se pisin ja aikaa vievin prosessi. Joissakin tapauksissa ratkaisu löytyy äkkiä ja joskus sen keksimiseen voi mennä vuosia.
TEORIA TAUSTALLA
Kaikessa tässä toimii taustalla myös taikuuden teoriat. Taikuuden teoriasta on kirjoitettu valtavasti ja mestarit kuten Ascanio, Tamariz, Gabi, Ortiz, Weber jne ovat pyrkineet luomaan taikuudelle säännöt tai ehdot, joita noudattamalla taikuutta voisi luoda ja joiden avulla siitä tulisi mahdollisimman vahvaa. En kuitenkaan nosta näitä mitenkään erityisesti esille luomisprosessissani. Ne ovat koko ajan tavalla tai toisella osana sitä, ehkä osittain jopa tiedostamatta, mutta päärooliin en niitä ikinä nosta. Ascaniota pidetään jossain määrin yhtenä taikuuden merkittävimmistä teoreetikoista, mutta harva muistaa, että Ascanion teoriat pohjautuvat hyvin pitkälle siihen, että Ascanio pyrki jäsentämään ja koettamaan ymmärtää Fred Kapsin taikuutta ja pukemaan Kapsin tekemisen sanoiksi. Toiseksi Ascanio oli lakimies, ei ikinä ammattiesiintyjä ja Ascanion materiaalia ei voi sellaisenaan esittää pääosassa oikeita nykypäivän keikkatilanteita. Hänen materiaalinsa on hidasta, sisältää valtavasti todistelua ja kaikin puolin se vaatii tietyt olosuhteet. Silti Ascanion teorioita pidetään lähes kiistämättöminä.
Taikuudessa on hämmentävän paljon henkilöitä, joiden sanomisia ja tekemisiä pyritään nostamaan jalustalle, mutta iso osa heistä ei ikinä ollut ammattiesiintyjiä tai ammattitaikureita! He olivat kyllä taikuuden mestareita, mutta silti on hämmentävää miksi niin monet ovat valmiita pitämään heidän sanomisiaan kiistattomina, vaikka heillä ei selvästi ollut kokemusta oikeissa keikkaolosuhteissa esiintymisestä.
Teoria voi auttaa selkeissä ongelmatilanteissa, mutta on väärin yleistää, että tietyt teoriat ja psykologiat toimivat kaikille. Yksi tämän hetken iso nimi taikuudessa on espanjalainen korttitaikuri Dani DaOrtiz. Lukuisat taikurit hehkuttavat DaOrtizin olevan jopa maailman paras korttitaikuri. Olen tavannut DaOrtizin ensimmäisen kerran jo 2004 ja lukuisia kertoja tuon jälkeen ja ensimmäisestä tapaamisesta asti, olen nähnyt kaiken hänen tekemisensä läpi. DaOrtiz tekee nimenomaan korttitaikuutta, joka pohjautuu hyvin pitkälle psykologiaan. Hän myös opettaa ja kouluttaa näitä tekniikoita taikureille. Mutta tosiaan, en kykene ottamaan mitään hänen opettamaansa täysin vakavasti, sillä nuo tekniikat eivät syystä tai toisesta toimi minulle. Olen nähnyt kuinka ne toimivat muihin, mutta koska ne eivät toimi minuun, niin suhtaudun niihin aavistuksen epäileväisesti.
Muita taikuuden merkittäviä teoreetikkoja ovat Juan Tamariz ja Gabi Pareras. Herrojen tyyli esittää taikuutta on lähes päinvastainen. Tamarizin teoreettinen viitekehys on niin sanottu ”Taikuuden tie ja väärien tekotapojen teoria”. Siinä Tamariz pyrkii saamaan yleisönsä kokemaan “taikuuden sateenkaaren” sulkemalla tasaisesti esityksen aikana avoimesti pois metodeja, joiden avulla temppu voitaisiin saavuttaa. Hyvin pelkistettynä, Tamariz tavallaan sulkee pois kaikki yleisimmät tavat, joiden avulla temppu voitaisiin tehdä, jättäen jäljelle vain yhden tavan ja kun lopuksi tuo viimeinen tapa suljetaan pois, ei katsojilla ole enää minne paeta ja jäljelle jää taikuuden ja mahdottomuuden tunne. Tamarizin tekniikka toimii kyllä, mutta se on aikaa vievää ja minun kokemukseni mukaan, se on liian hidasta perus suomalaiselle yritystilaisuuden vieraille, jotka ovat ehtineet nauttia useampia alkoholijuomia.
Tähän huomioon perustuu osittain myös Gabi Pareraksen ”Fiktionaalinen taikuusteoria”. Gabi kritisoi Tamarizin teoriaa siitä, että miten katsoja voi saavuttaa taikuuden tunteen, jos taikuri koko ajan avoimesti tuo esiin tapoja, kuinka efekti voitaisiin saavuttaa. Gabin omassa teoriassa taikuus tapahtuu tavallaan fiktiivisessa kuplassa, jossa sekä taikuri, että yleisö ovat yhdessä ja tuon kuplan sisässä kaikki ovat valmiita hyväksymään, että taikuus on mahdollista. Toki tätä edesauttaa taikurin äärimmäisen luonnollinen välineiden käsittely, jonka tarkoitus on jäljitellä hyvin pitkälle esineiden luonnollista käsittelyä. Taikuus siis ikään kun tapahtuu ja koska yleisö ei näe mitään epäilyksiä herättävää, he antavat taikuuden tunteen syntyä näkemänsä ja kokemansa perusteella.
Molemmissa näkökulmissa on puolensa. Kuitenkin kumpikaan ei ota selkeästi kantaa siihen, että halusimme tai emme, osa yleisöstä uskoo, että taikuuden taustalla ei ole mitään yliluonnollista. Taikuuden taustalla on pohjimmiltaan aina temppu ja taikuus itsessään on vain tunnetila, se lapsenkaltainen hämmästyksen tila jolloin kaikki on hetken aikaa mahdollista. Mutta valitettavasti tuo tunne kestää vain hetken, järjen ottaessa vallan ja mielen alkaessa miettiä miten tuo saavutettiin. Ideaalitilanteessa järki ja mieli eivät saa heitä tyydyttävää vastausta ja tuo taikuuden tunne palaa hetkellisesti sen todistaneen sydämmeen vielä vuosienkin jälkeen. Mutta osalle silti kyseessä oli vain pirun hyvin tehty temppu.
Taikuuden psykologiset ja teoreettiset asiat ovat siis mukana taikuuden prosessissani. Pyrin hyödyntämään niitä mahdollisuuksien mukaan, osittain intuitiivisesti tiedostamattani, mutta en nosta niitä pääosaan ja en todellakaa alkaisi ikinä rakentamaan kokonaista temppua puhtaasti psykologian tai teorian varaan, sillä uskon, että on ja tulee aina olemaan ihmisiä, joihin nuo psykologiset ja teoreettiset näkökulmat eivät toimi.
KÄSIKIRJOITUS
Kaiken taustatutkimuksen, koostamisen, kehittämisen ja viilaamisen tavoite on saada kasattua jotain esityskelpoista. Tosin, se että temppu on valmis esitettäväksi teknisesti ei vielä riitä. Temppu vaatii myös sen ympärille rakennetun esityksen. Lavalla esiintyessä uskon vahvasti käsikirjoittamiseen. Lähitaikuudessa vähemmän. Jokainen lavalla esittämäni rutiinini on käsikirjoitettu. Lukuisia kertoja itseasiassa. Minulla on kovalevyllä kokonainen kansio, johon on kasattu eri versioita saman tempun käsikirjoituksesta. Olen kokenut tämän tehokkaammaksi kuin yhden ja saman version uudelleenkirjoittamisen, koska näin pystyn tarvittaessa myös palaamaan aikaisempaan versioon ja myös vertailemaan eri versioita keskenään.
Käsikirjoittaminen on minulle vaikeaa tai koen, että en ole kauhean hyvä siinä. Käsikirjoitukseni kulmakivenä pyrin kysymään itseltäni kirjoittaessa: mitä tämä temppu kertoo minusta tai mitä pystyn kertomaan itsestäni ja maailmankuvastani tämän tempun kautta? Tässä palaan tuohon alussa mainitsemaani rajoitukseen, eli pyrin välttämään yleisiä temppuja. Suostun tekemään yleisen tempun esityksessäni sillä edellytyksellä, että minulla on siihen käsikirjoitus joka kertoo yleisölle jotain minusta tai se sallii minun ilmaista itseäni. Pyrin myös aina kysymään miksi juuri tämä temppu tai rutiini on esittämisen arvoinen? Mestarimentalisti Max Mavenilla oli tapana sanoa, että jokaisen esiintyjän pitäisi kyetä vastaamaan kolmeen kysymykseen:
1. Kuka olet?
2. Mitä teet?
3. Ja miksi yleisön pitäisi välittää?
Etenkin tuo viimeinen tuotti minulle pitkään ongelmia, eikä minulla edelleenkään ole siihen täysin yksiselitteistä vastausta. Mutta olen kokenut, että jos olen saanut sidottua esitykseni temppuihin jotain itsestäni, se on selvästi auttanut. Taikuus on siis tavallaan minulle väline itseni ja maailmankuvani ilmaisemiseen ja toistaiseksi se saa riittää. Tosin, taikuri Michael Vincent on kamppaillut saman asian kanssa ja hän on tullut siihen lopputulokseen, että jos oikeasti rakastat sitä mitä teet, yleisö aistii sen ja myös he välittävät siitä.
Käsikirjoittamisen isoin ongelma minulle on huumori. Bill Malone on sanonut ”Funny is munny” eli ”hauskuu tuo rahaa” ja valitettavasti olen ottanut tuon omakseni. Markkinoin ja myyn itseäni koomisena taikurina. Tästä johtuen koen, että minun on oltava esiintyessäni hauska. Tästä johtuen olen käynyt pari vuotta improvisaatioteatterin kursseja, lukenut valtavasti myös stand-up komiikan teoriaa ja kirjoittamista ja ennen kaikkea kirjoittanut valtavasti vitsejä ja muuta materiaalia. Mutta en koe olevani hyvä tässä. Markku Purho, vitsinkerronan kolminkertainen Suomen mestari, kertoi parikymppiselle minulle, että häntä huvittaa kun taikurit tulevat pyytämään häntä, että ”myy minulle 150€ temppu jolla saa varmat aploodit… He olettavat että aploodit ovat pääasia.” Purho jatkoi, että hän olisi itse valmis maksamaan 150€ yhdestä orginaalista vitsistä, jolla saisi varmat naurut tilanteessa kun tilanteessa. Nuorempana en ymmärtänyt tuota, mutta vanhemmiten kokemuksen karttuessa ymmärrän. Toimivan vitsin kirjoittaminen on, ainakin minulle, todella vaikeaa. Mutta niin on myös koomikoille. Suuri osa koomikoista pyrkii kirjoittamaan jopa 100 vitsiä päivässä. Noista ehkä muutama on hyviä ja ehkä yksi päätyy lopulta osaksi esitystä.
Vastaavasti koomikot mittaavat esityksensä onnistumista niin sanotulla ”Laughs per minute” mittarilla, eli montako naurua he saavat minuutissa. Jotta koomikko lasketaan alan sisällä hyväksi, niin hänellä pitäisi olla keskimäärin noin 4-5 naurua per minuutti. Se on nauru noin kahdentoista sekunnin välein. On iltoja, jolloin olen saavuttanut tuon, mutta on myös iltoja jolloin jää kauas tuosta. Mutta pitkään, mittasin omassa mielessäni esitykseni onnistumista puhtaasti vain ja ainoastaan naurujen perusteella. Olen hieman päässyt siitä irti, ja siirtynyt käyttämään enemmän taikureille sopivaa ”positive audience reaction” mittaustapaa, jossa naurujen sijasta lasketaan positiivisia yleisöreaktioita. Eli naurujen lisäksi, hörähdyksiä, aploodeja, hämmästystä, taikaefekteihin reagointia jne. Mutta silti olen jossain määrin kiinni nauruissa ja minulla on useampia lähes valmiita temppuja valmiina yleisölle testattavaksi, mutta en uskalla tai halua testata niitä, koska niissä ei ole yhtään selkeää vahvaa naurua. Osa minusta haluaisi tehdä vakavempaa taikuutta, ilman nauruja, mutta valitettava tosiasia on se, että yritystilaisuuksissa, häissä ja vuosipäivillä ei haluta mitään vakavaa tai ajatuksia herättävää. Siellä tarvitaan kevyttä viihdettä, ja niin kauan kun leipä on kiinni keikkamäärissä, en voi ottaa riskiä ja alkaa toteuttamaan taiteellisia halujani elantoni kustannuksella. Tiedän että perus taikuriesitykseenkin mahtuu yksi tai kaksi vakavempaa pätkää, kuten esitykseni nähneet tietävät, mutta kevyt humoristinen lähestysmistapa maksaa laskut ja pitää minut leivänsyrjässä. Vakavemman materiaalin paikka on ehkä enemmän teatterissa.
Itseasiassa, taikuri Asi Wind on aikanaan sanonut, että taikuuden tekeminen puhtaasti amatöörinä on tavallaan vapauttavaa, sillä silloin taikurin ei tarvitse välittää kaupallisuudesta. Saat tehdä juuri sellaista taikuutta mikä sinua kiinnostaan. Gabi Pareras, taikurimestari Espanjasta josta kirjoitin jo aikaisemmin, kokeili nuoruudessaan ammattiesiintyjän arkea. Hän esiintyi muutaman vuoden elääkseen, mutta hän lopetti, sillä hän koki ettei ammattiesiintyjän arki antanut hänelle mahdollisuutta tehdä taikuutta jollaista hän halusi tehdä. Näin Gabi hankkiutui töihin, joissa hän pystyi lukemaan ja harjoittelemaan mahdollisimman paljon. Hän toimi yövartiana, pysäköinninvalvojana jne. Töissä, joissa hän pystyi lukemaan häntä kiinnostavia asioita ja hän esitti taikuuttaan tilanteissa jotka hän koki itselleen sopiviksi. Melkoista omistautumista jota tavallaan arvostan.
MUUTAMA SANA MUISTIKIRJASTA
Kaikessa tässä luomisen prosessissa isossa osassa on muistikirja. Painopiste sanalla kirja! Ei digitaalinen, vaan fyysinen kirja. On tehty tutkimuksia, joiden mukaan käsin kirjoitettu jää paljon paremmin mieleen kun tällainen näppäimistöllä naputeltu teksti. Minulla on toistakymmentä muistikirjaa. Pyrin yleensä ostamaan hieman laadukkaamman kirjan ja kirjaan sinne kaiken mitä tulee mieleen. Kirjassa on lainauksia, ajatuksia, elokuva ja musiikkisuosituksia, mutta pääasiassa silti taikuuteen liittyvää asiaa. Jos näen minua kiinnostavan tekniikan tai tempun, kirjaan sen ylös. En hutiloiden, vaan huolellisesti. Merkkaan ylös mistä videolta tai kirjasta temppu on tai kuka näytti sen minulle, milloin ja missä. Sen jälkeen pyrin kirjoittamaan mahdollisimman tarkan kuvauksen tempusta. Kuvauksen tulisi olla niin tarkka, että sen voi ojentaa henkilölle joka ei ole temppua nähnyt, ja hän kykenisi oppimaan tempun kuvauksen perusteella. Tämä on oleellista! En aloittanut noin… Tiivistin ja pyrin kirjaamaan asiat ylös olettaen ”muistan kyllä tämän perusteella mitä tarkoitan”… Noh, valitettavasti ihmisten aivot eivät toimi noin. Meillä on taipumus unohtaa asioita ja nykyään ensimmäiset muistikirjani ovat täynnä materiaalia jota en pysty palauttamaan mieleeni. Kuvaukset eivät ole tarpeeksi tarkkoja ja olen unohtanut liikaa yksityiskohtia.
Digitaalisessa muistikirjassa olisi toki puolensa. Toki minäkin usein skannaan valmiit muistikirjani, lataan ne pilveen ja muutamaan eri paikkaan, jotta pystyn selaamaan niitä missä vain. Olen myös usein miettinyt, että olisi todella näppärää indeksoida nuo muistikirjat, joka mahdollistaisi hakujen tekemisen niiden sisältöön. Mutta yksi hyvä puoli fyysisessä muistikirjassa on se, että kun lähdet hakemaan sieltä jotain jonka tiedät kirjanneesi ylös, löytääksesi etsimäsi sinun tulee selata läpi muistikirjaa. Samalla palautat mieleesi lukuisia jo unohtamiasi asioita ja ideoita. Tätä ei tapahtuisi digitaalisessa muistikirjassa jossa hakusanalla päätyisit suoraan etsimääsi ideaan. Mutta nykyään on tarjolla niin paljon erilaisia appeja ja softia, että muistikirjan digitalisointi olisi varmaan suhteellisen helppoa.
TAVOITTEENA JOTAIN ESITETTÄVÄÄ
Kun tekniset ratkaisut on kasassa, käsikirjoitus alkaa olla valmis alkaa harjoittelu. Yleensä harjoittelu on aika yksinäistä puuhaa. Yksittäisiä tekniikoita harjoitellaan, lopulta temppu pyritään vetämään alusta loppuun ja jossain vaiheessa siihen lisätään käsikirjoitus. Aletaan miettimään blokkausta, missä seisotaan, mistä mikäkin väline otetaan, missä mahdolliset avustajat seisovat, otetaanko heidät lavalle vai pidetään yleisössä jne.
Yleensä jossain tässä vaiheessa esitys kuvataan videolle ja lähetetään muutamalle luotetulle kaverille palautteen saamiseksi. Omalle tekemiselle tulee valitettavasti sokeaksi ja ulkopuolisen näkökulma auttaa. He pystyvät katsomaan tekemistäsi neutraalimmasta näkökulmasta. Palautteen perusteella tehdään muutoksia, mutta yksin tempun voi viedä vaan tiettyyn pisteeseen. Jossain vaiheessa temppua pitäisi päästä testaamaan yleisölle.
Yleensä uutta materiaalia suositellaan testattavaksi osana jo olemassaolevaa esitystä. Minulla on setissäni kohta, jossa testaan aina silloin tällöin uutta materiaalia. Se toimii, niin kauan kun kyseessä ei ole aloitus tai lopetustemppu… Sellaisten testaaminen onkin heti vaikeampaa. Tuo on oikeasti minulle jopa ongelma. Olen tottunut avaamaan ja lopettamaan esitykseni tietyillä tempuilla jo +12vuotta, joten kynnys kokeilla noihin kohtiin jotain uutta on valtava! Vastaikää taikuri Jarmo Luttinen koetti rauhoitella minua, ja kertoi että kun on tehnyt tätä tarpeeksi kauan, niin omassa mielessä huono vetokin on yleisön silmissä helppo 7 ½ keikka. Mutta silti koen ehkä turhankin kovaa painetta uutta temppua testatessani. Tästä johtuen olen pyrkinyt löytämään turvallisen ympäristön testata uutta materiaalia. Tällaisia tiloja ovat esimerkiksi open stage keikat tai hyväntekeväisyyskeikat. Mutta molemmissa kannattaa tehdä selväksi, että testaat uutta materiaalia.
Onnistuneiden testien kautta temppu sitten lopulta päätyy osaksi keikkasettiä. Jos se toimii sielläkin, alkaa niin sanottu hiominen ja viilaaminen. Jos temppu ei toimi, jatketaan kehittämistä. Kokeillaan esimerkiksi toista lähestymistapaa tai aloitetaan jopa kokonaan alusta. Ei ole myöskään väärin tunnustaa tappiota… Joskus temppu ei vain sovi sinulle tai sinun sen hetkiseen elämäntilanteeseen. Tätä on todella vaikea myöntää, mutta se kuuluu asiaan. Ei kannata heittää kaikkea jo tehtyä menemään, vaan itse esimerkiksi pyrin arkistoimaan kaiken; välineet, käsikirjoituksen, jo käydyn prosessin jne. Ehkä tempun aika ei ollut vielä ja ehkä palaan siihen myöhemmin. Tai ehkä joskus joku kaverini työstää jotain vastaavaa ja kaikesta kokeilemastani on hyötyä heille.
Keikkasettiinkään päätynyt temppu ei ole ikinä valmis. Temppu kehittyy, muokkautuu ja hioutuu joka esityksellä. Koen että omalla kohdallani isoimmat ongelmat ja lapsukset on hiottu rutiinista noin 50:llä esityskerralla yleisön edessä. Siinä vaiheessa temppu alkaa olla jo niin sanotusti valmis. Se suljuu eteenpäin ja tuntuu yhtenäiseltä. Mutta se ei siis ikinä ole valmis. Minulla olisi lukuisia esimerkkejä, kuinka olen esittänyt tiettyjä rutiineja jopa +10v ennen kun olen keksinyt niihin pienen muutoksen, joilla on ollut valtavat vaikutukset lopputuloksen kannalta. Jo olemassa olevaan repertuaariin kannattaakin palata tasaisesti kriittisellä otteella ja miettiä, voisiko sitä parantaa jossain kohti.
Lähitaikuuden osalta prosessi on huomattavasti suoraviivaisempi ja uuden materiaalin sisään ajaminen on helpompaa ja vaivattomampaa. Periaatteessa isolla yrityskeikalla pysty tekemään uutta lähitaikuustemppua jopa parikymmentä kertaa illassa, joten prosessi on selvästi nopeampi. Jo pari iltaa pystyy osoittamaan onko tempussa niin sanotusti potenttiaalia.
ARKISTOINTI
Syystä tai toisesta myös pitkään keikkasetissä joskus olleet temput päätyvät joskus eläkkeelle. Olen saattanut kasvaa niistä esiintyjänä ulos, ne eivät enää sovi minulle tai olen kyllästynyt niihin ja ohjelmaani on tullut niiden tilalle jotain uutta. Jälleen, en heitä näitä pois, arkistoin ne.
Arkistoimisessa suosin Billy McCombin käyttämää tapaa. Eläköidessään tai yleensä säilöessään tempun, McComb keräsi kaiken tempun vaatiman rekvisiitan isoon minigrip pussiin. Käytän 3 litran minigrip pusseja. Pussiin menee kaikki tempun vaatimat välineet. Jos temppu vaatii vaikka paperipussin, korttipakan, veitse ja tussin niin pussiin menee kaikki nuo! Näiden lisäksi, printtaan pussiin myös tempun käsikirjoituksen ja jos mahdollista, laitan mukaan edullisen USB tikun, jolle olen editoinut videon, jossa esitän temppua eri vuosilta. Tämän etuna on se, että jos haluan palauttaa tempun mieleeni esimerkiksi erityistä keikkaa varten, se uudelleen opettelu on todella helppoa! Kaikki välineet ovat pussissa, käsikirjoitus uudelleenmuistamista varten ja jopa video helpottamaan ajoituksen palauttamista mieleen.
LOPUKSI
Reilut neljä tuhatta sanaa prosessin läpi käymiseen. Paljon, tiedän… Ja epäilen ettei kovin moni päässyt edes tänne loppuun asti. Mutta luento Helsingissä kesti tunnin ja kävin siinä läpi hyvin pitkälle nämä samat asiat. Jos et ole taikuri ja pääsit tänne asti, pääsit kurkkaamaan hyvin syvälle pääni sisään. Jos taas olet taikuri ja luit tänne asti, toivottavasti löysit jotain jota pystyt hyödyntämään omassa taikuuden prosessissasi.