Miksi ”saarnaan” tai arvostelen taikuuteen ja taikureihin liittyviä asioita joskus hyvinkin kärkkäästi?
Minua ei henkilökohtaisesti taikurina kiinnosta jos joku esiintyy vain sukulaisilleen tai kavereilleen. Ostaa tempun aamulla, esittää sen illalla ystäville tuopin ääressä sen kummempia sitä harjoittelematta jne. Ihan se ja sama. Nuo kyseiset henkilöt välittävät niiden esittäjästä liikaa, joten he eivät ikinä tule ilmaisemaan rehellistä mielipidettään lopputuloksesta. Heidän silmissään esittäjä tulee aina olemaan ”maailman paras”.
Ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun tuolla samalla asenteella lähdetään esiintymään tuntemattomille. Näiden henkilöiden silmissä, jotka eivät esiintyjää tunne, esiintyjää pidetään taikurina. Mahdollisesti jopa ammattitaikurina. Kaikki mitä tuo esiintyjä tekee, tulee vaikuttamaan mahdollisesti jopa pysyvästi yleisön henkilökohtaiseen mielikuvaansa taikureista ja siihen miten he suhtautuvat taikureihin lopun ikänsä. Tuo mielikuva voi olla positiivinen, mutta valitettavasti myös negatiivinen. Eli vaikka itse tapahtuma saattoi olla hyvin pieni, niin sillä voi olla suuret vaikutukset koko alaa kohtaan. Ja ehkä jossain vaiheessa, joku toinen taikuri, voi joutua kohtaamaan nuo ennakkoluulot.
Juttelin asiasta parin kollegan kanssa ja he olivat samaa mieltä, että on hieman kummallista, että jos joku näkee tanssiravintolassa huonon tai keskinkertaisen bändin, niin ihmiset eivät silti muodosta yleistävää mielipidettä, että kaikki bändit olisivat huonoja. Samat ihmiset lähtevät edelleen mielellään katsomaan bändejä.
Vaikka muutosta on havaittavissa positiivisempaan suuntaan, niin silti jostain kumman syystä asia on taikureilla usein toisin. Taikurit kantavat jo ennakolta harteillaan viittaa sekundaluokan viihteestä. Taikuus on vain lapsille, avustajan kustannuksella nauretaan, ilmapalloista väännetään eläimiä, vedetään kani hatusta, naisavustaja tungetaan luonnottomiin laatikoihin jne. Nuo kaikki ovat negatiivisia assosiaatioita jotka taikuutta ammatikseen tekevä joutuu kohtaamaan päivittäin. Kun tähän lisätään vielä mahdollinen negatiivinen kokemus taikuriesityksestä, niin yllättävän moni onkin valmis julistamaan että; ”kun kerran tämä on taikuutta, niin minä en pidä siitä”. Seuraava taikuri joka kohtaa tuollaisen henkilön joutuu kaatamaan monta negatiivista muuria ja mielikuvaa voittaakseen henkilön takaisin puolelleen, jos henkilö on ylipäätänsä valmis edes antamaan hänelle mahdollisuuden. Sääli…
Ongelmaa kasvattaa se, että taikureita on vähän ja taikuuden näkyvyys on vähäistä. Niinpä tuollainen yksittäinen negatiivinen taikuuskokemuskin voi pahimmassa tapauksessa jäädä jonkun henkilön ainoaksi kokemukseksi taikuudesta. Joten siinä lyhyesti syy, miksi saarnaan tai kritisoin asioita. Haluan nostaa asioita esille. Saada ihmiset ajattelemaan ja ehkä olla omalta osaltani ainakin osittain vaikuttamassa siihen, että taikuutta aletaan arvostaa hieman enemmän.
Hei Juha-Matti,
Pyrin aina lukemaan blogisi, koska niistä saa harrastelijataikurina paljon apua ja ajattelemisen aihetta. Mukavaa, että jaksat aina kirjoitella näitä.
Oli aivan pakko vastata tähän, sillä luen itseni jossain määrin tuohon ryhmään, joka esittää ”taikuutta” ystävilleen ja tutuilleen. Taikuus on tässä lainausmerkeissä, koska en ole täysin vakuuttunut saanko temppujen esittämisellä aikaan taianomaisen tunteen, vaikka siihen tietysti pyrinkin. Vaikka harjottelenkin temppua kymmeniä kertoja yksikseni ennenkuin esitän sitä kenelläkkään, silti aito esiintymistilanne on myös erittäin tärkeää oppimismielessä. Juuri tästä syystä esiinnyn mielelläni kavareille ja ystäville, saadakseni esiintymiskokemusta. On varmasti totta että tutut eivät anna riittävän kriittistä palautetta esityksestä, mutta mitä käytännön vaihtoehtoja taikuuden harrastelijalla mielestäsi on? Taikuritapaamisiakaan ei ole ihan joka puolella Suomea ja eihän sitä nyt voi kylmiltään lähteä maksavan yleisön eteenkään harjoittelemaan esiintymistilannetta. Ymmärrän kyllä että pointtisi tässä blogissa lienee se, että täytyy harjoitella, harjoitella ja harjoitella. Kritisoin kuitenkin tässä sitä, että kerrot miten ei tule toimia, mutta jutustasi ei käy ilmi mikä on vaihtoehtoinen parempi toimintatapa. Eli missä vaiheessa harrastelijataikuri voi mielestäsi ensimmäisen kerran esittää taikuutta jollekin ja miten harjoitellaan temppu ja esiintyminen riittävän hyvälle tasolle ilman yleisön apua?
Itseasiassa tuo taikuuden tunne ja mitä on taikuus ylipäätänsä ovat mielenkiintoinen pohdiskelun aihe ja niistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Ensinnäkin kyse on siitä mikä koetaan taikuutena ja miten esiintyjä itse määrittelee taikuuden.
Esimerkiksi Michael Close on määritellyt taikuudeksi
”jokin asia jota ei kykene selittämään järjellä ja rationaalinen selitys ei tuota tyydytystä”.
Simon Aronson taas on tiivistänyt taikuuden määritelmäkseen lyhyesti;
”On suuri ero sen välillä että ei tiedä miten joku tapahtui ja tietää että joku asia ei voi tapahtua”
(”There is a world of difference between a spectator’s not knowing how something’s done versus his knowing that it can’t be done.”)
Jokainen meistä varmasti esittää vain temppuja, jotka siinä tilassa ja hetkessä eivät kykene täyttämään noita kahta kriteerejä täysin. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää, edellyttäen että ne tehdään silti hyvin. Jossain vaiheessa, kun niihin panostetaan tarpeeksi ja niitä mietitään ja hiotaan tarpeeksi niin ne alkavat täyttämään nuo ehdot.
Ja juuri tuossa lopussa tulee se ongelma. Kun suuri osa taikuuden harrastajista ei tee niitä hyvin. Liian monet tyytyvät heikkoon tekniikkaan, vähän ajateltuihin rutiineihin jotka ovat sekavia jne. Ja tämäkin on ok, niin kauan kuin se tehdään tutuissa piireissä, sinut tunteville henkilöille. Mutta siinä vaiheessa jos alaan ei haluta panostaa tuon enempää, eikä omaa tekemistä sen kummemmin ajatella ja tästä tuotoksesta aletaan veloittaa rahaa. Tai tuo keskeneräinen tuotos viedään tuon oman ”ystäväpiirin” ulkopuolelle, syntyy ongelma.
Blogin tarkoitus siis oli olla enemmänkin vetoomus sen puolesta, että jos tietää ettei joku juttu ole vielä täysin hallussa, tai valmis, niin kannattaa jatkaa sen hiomista siinä omassa turvallisessa ympäristössä, miettiä sitä, hioa sitä, ajatella omaa tekemistään ylipäätänsä hieman enemmän, ennen kuin ottaa sen seuraavan askeleen. Ja kun tuntuu että on valmis ottamaan sen seuraavan asekeleen, niin pitää mielessä, että se tosiaan on askel, EI puolimarathon, jossa kerralla siirrytään ystäväpiirin taikatemppuja osaavasta kaverista puoliammattilaiseksi taikuriksi.
Yksi syy tämän blogin kirjoittamiselle oli teini-ikäinen taikuuden harrastaja, joka otti minuun yhteyttä karkeasti kysyen;
”Mitä hyviä temppuja kannattaa ostaa lavalle? Minulla on 2 viikon päästä lavakeikka”.
Kysyin sitten luonnollisesti, että onko sinulla olemassa materiaalia lavalle ja hän sanoi että;
”Ei, olen keskittynyt close-up taikuuteen”.
Tiedustelin sitten tähän, että miksi ihmeessä hän suostui keikkaan ylipäätänsä ja hän vain sanoi että;
”Siitä maksetaan todella hyvin”…
Niinpä niin…
Tuli mieleen eräs tapaus menneisyydestä, joka vainoaa minua edelleen pohjoisen markkinoilla. ”Paskaa voi myydä vain kerran”
Tuo ei ole ollenkaan harvinaista taikureiden keskuudessa. Juuri tästä johtuen nämä ”helppo tehdä, opit 10minuutissa, 5minuutin valmis rutiini mukana” temput ovat niin suosittuja. Kuten myös Aldo Colombinin vitsikirjat. Taikuri tilaa kasan noita, valitsee sieltä 50 one lineria, varastaa/lainaa toiset 50 muilta esiintyjiltä ja VOLA! Hän on nyt koomikko ja taikuri. Rutiinit ovat kaikki täysin irrallisia, persoona vaihtuu joka rutiinin välillä ja koko esityksessä ei ole mitään yhtenäistä. Mennään sieltä missä aita on matalin. Sama ei ikinä toimisi stand-up koomikoiden puolella esimerkiksi. Kyllä sielläkin on muutamia varastamistapauksia, mutta siellä työt loppuvat aika pian jos tekee pitemmän aikaa vain ns tusina tavaraa tai muilta vietyä materiaalia
”Eli missä vaiheessa harrastelijataikuri voi mielestäsi ensimmäisen kerran esittää taikuutta jollekin ja miten harjoitellaan temppu ja esiintyminen riittävän hyvälle tasolle ilman yleisön apua?”
Tuohon ei ole yksiselitteistä vastausta.
Reijo Salminen sanoo kirjassaan että hän esitti tempun yleisölle vasta kun sai sen sujumaan virheettömästi harjoituksissa 10 kertaa peräkkäin. Iiro Seppänen kertoi noudattaneensa tätä ajatusmaailmaa. Ricky Jay kertoi että hän työstää rutiiniaan vuoden, ennen kuin näyttää sitä kenellekkään.
Tuo kaikki riippuu myös niin paljon henkilöstä ja työn alla olevasta rutiinista. On täysin eri asia esimerkiksi kokeilla uutta tekniikkaa sisältävää rutiinia ihmisille kuin rutiinia, joka sisältää vain helppoa tekniikkaa jonka on hallinnut jo vuosia.
Pääasia tuossa kuitenkin on juuri se, että missä tahansa sitä testaakin, niin sen tulisi olla ympäristössä jossa ei ole väliä jos se menee täysin pieleen. Eli esim sukulaiset tai joku kaveri johon luottaa. Jutun voi avoimesti esitellä kertoen että ”tämä on jotain uutta jota työstän”. Palaute ei tule todennäköisesti olemaan rehellistä, mutta ehkä edes jotain. Ehkä itse huomaat jotain, opit jotain uutta jne. Pieniä muutoksia mitä voit hioa ja kokeilla sitten uudelleen tuossa samassa piirissä.
Henkilökohtaisesti minulla on tapana testata uusi materiaali aika pitkälti juuri ystäville ja hyville tutuille paikallisessa pubissa. He ovat nähneet jo paljon ns ykkösmateriaaliani ja jopa kokonaisia keikkoja joten tilanne on suht paineeton. Toinen vaihtoehto jota hyödynnän paljon on näyttää työn alla olevia juttujani toisille taikureille. Valitettavasti kontaktini toisiin taikureihin rajoittuvat noin kerran pari kuukaudessa tapahtuviin kohtaamisiin, mutta Internet on tehnyt tuostakin helpompaa. Webcamilla voi pitää myös taikurisessioita 🙂
Kiitos tarkennuksista Juha-Matti. Erityisesti tuo kertomasi esimerkki ”teini-taikurista” sai asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja nyt kyllä ymmärrän miksi tästä aiheesta kirjoitat. Itse olen jo reilusti yli 30 vuotias, mutta silti mielestäni vasta aloittelija taikuuden harrastelussa. Eikä minulla ole toisaalta edes (ainakaan tällä hetkellä) mitään hinkua lähteä maksullisille keikoille. Mieluummin harjoittelen kaikessa rauhassa kotona ja esitän sitten jotain temppuja tutuille, kun tuntuu että olen saanut niitä työstettyä riittävän hyväksi ensin itsekseni. Temppujen tekniikat saakin kyllä yksikseen hiottua melko pitkälle, mutta esiintymistilanteen harjoitteluun tarvitaan aina jossain vaiheessa myös yleisöä. Esiintymisjännitys on myös yksi aihe josta kuulisin mielellään sinun mielipiteitä ja ehkä vinkkejä miten tuosta jännityksestä pääsee eroon, tai miten sen kanssa tulee toimeen… Kiitos vielä kerran hyvistä blogeista 🙂
Esiintymisjännitys… Hmmmm… Pitää pistää korvan taakse. Tuosta tosin täytyy tunnustaa että minulla ei kauheana ole ollut omakohtaisia kokemuksia esiintymisjännityksestä vaan jo ala-asteelta olen joulunäytelmissä yleensä esittänyt joulupukkia ja ollut suht sinut lavalla olemisen kanssa. Mutta kirjoitan asiasta laajemmin parin viikon sisään 🙂
Yksi muu aihe voisi olla myös miten luodaan lavashow. Olen siis ihan vain blogisi lukija, en mikään taikatemppujen harrastaja, mutta mietin jos muitakin kiinnostaisi. Eli miten punotaan yksittäisistä taikatempuista järkevä kokonaisuus, ilman että se näyttäisi liian asiasta toiseen hyppivältä (nyt kädessä kortit, kohta avustajan kanssa köyden kanssa temppu, kohta renkaat, taas kortit ja lopetus..)
Toinen aihe voisi olla taikurin uran alamäet; mitä jos ei saa keikkoja, ei innosta enää temppuilla, pari keikkaa mennyt huonosti, taikatempun totaalinen epäonnistuminen jne..
Todella hyviä ideoita. Pistetään ehdottomasti korvan taakse hautumaan 🙂
Itse taikuutta amatöörinä harrastavana molemmat flipperin ehdotukset kiinnostavat kovasti, varsinkin tuo lavashown rakentaminen. Toivottavasti löydät aikaa kirjoittaa niistä mahdollisimman pian. Muutenkin loistava blogi, jatka samaan malliin!