Taikuus ja komiikka tuntuvat kulkevan nykyään lähes käsi kädessä. Suomalaisille taikureille tarkoitetulla taikaweb keskustelupalstalla palstalla nuori aloitteleva taikuri kyseli vastaikään, että ”Kuinka tullaan hauskaksi taikuriksi tai voidaan alkaa naurattaa?”. Yllättävän usein esityksen jälkeen minulle tulee paljon palautetta siitä, kuinka hauska esitys oli ja ihmiset ovat kiinnostuneita miten moisen ”nopean pään” voi hankkia vai onko se synnynnäistä?
Komiikka itsessään on todella monimutkainen aihe. Ensiksi kuitenkin haluan todeta, että henkilökohtaisesti en mielestäni ole synnynnäisesti tai muutenkaan koomisesti lahjakas ihminen vaan uskon, että hauskaksi voi oppia, siinä missä esimerkiksi voi oppia soittamaan musiikkia. Lahjakkuus tietty auttaa mutta kovalla työllä voi saada aikaan ihmeitä.
MOTIIVIT
Silti asian pohtiminen kuitenkin minusta kannattaa aloittaa motiiveista, eli miksi naurattaa tai ei? Suuri osa taikureista tuntuu esittävän korkeintaan keskinkertaisia taikatemppuja ja kertoo niin sanottuja keskinkertaisia ”one linereita” eli lauseen tai parin mittaisia napakoita vitsejä tai kaskuja, jotka harvemmin edes naurattavat. Miksi näin?
Yksi maailman menestyneimmistä yritystaikureista Bill Malone tiivisti asian tuumaamalla, että ”Funny = Money” jolla hän siis tarkoitti, että ”hauska on rahaa”. Malone perusteli näkökantaansa tuhansien keikkojen kokemuksella. Malonesta ei ollut suurta merkitystä sillä mitä teet, sillä jos ihmiset nauravat vedet silmissä, he tuskin edes muistavat itse ”taikaa”, vaan vain esiintyjän ja sen että he viihtyivät. Tämä riittää töiden tasaiseen jatkumiseen.
Päinvastaista näkökulmaa edustaa argentiinalainen taikurimestari Rene Lavand, joka sanoi aikanaan seuraavaa: ”Our task is amazement! NOT amusement”. Vapaasti suomennettuna, ”tehtävämme on hämmästyttää, EI huvittaa”. Lavand perusteli tätä sanontaansa sillä, että liian moni taikuri ei tunnu enää uskovan siihen, että taikatempun mysteeri ja sen luoma hämmästyksen tunne yksistään riittäisivät kantamaan esitystä. Tästä johtuen taikurit tyytyvätkin keskinkertaisiin temppuihin, joissa tätä alkukantaista hämmästyksen tunnetta ei edes synny ja itse temppu hukutetaan tästä syystä komiikkaan.
Molemmat näkökulmat pitävät minusta paikkansa, mutta parempi olisi pyrkiä löytämään jonkin sortin keskitie. Olen kuitenkin sitä mieltä, että niin kauan kun esiintyjä missään muodossa markkinoi itseään taikurina hänen tulisi minusta kyetä tarjoamaan yleisölle todellisia hämmästyksen kokemuksia. Komiikkaa voi sitten käyttää lisämausteena esityksessä, mutta siinä vaiheessa kun se alkaa ajaa taikuuden yli, voisi alkaa harkitsemaan uran vaihtoa.
KOMIIKAN KULMAKIVET
Mutta miten sitten tullaan hauskaksi? Valitettavan moni tuntuu luulevan, että se onnistuu lukemalla pari kirjaa tai katsomalla muita esiintyjiä livenä tai televisiosta ja varastamalla jutun sieltä, toisen täältä ja kasaamalla niistä esityksen. Tämä on kuitenkin eettisestä väärin eikä se toimi!
Kaikki lähtee esiintyjästä tai esiintyjän hahmosta. Jos juttu ei sovi esitettävälle hahmolle tai esiintyjälle, niin se tuskin naurattaa ketään. Hyvin harva ottaa tätä huomioon ja se johtaa lopulta siihen, että komiikasta tulee tekijä, joka lopulta rikkoo esityksen kokonaisuuden. Esiintyjän hahmo ei niin sanotusti pysy enää kasassa ja yhtenäisenä koko esitystä.
Käsikirjoitus ja näyttelemisen taito ovat myös koomisen esityksen tärkeimpiä kulmakiviä. Jos olet ikinä nähnyt esimerkiksi Jim Carreyn tai Robin Williamsin esiintyvän missä tahansa ”talk showssa” olet varmasti nähnyt täyden kaaoksen, minkä he kykenevät saamaan aikaan. Silti tämä kaaos on lähes aina täysin kontrolloitua ja ennalta käsikirjoitettua. Näyttelemisellä kaikki saadaan kuitenkin näyttämään täysin spontaanilta. Sama pätee myös taikureihin. Esimerkiksi itse olen käsikirjoittanut jokaisen ohjelmistossani olevan/ olleen rutiini. Käsikirjoitus sisältää joka ainoan vitsin, kaskun jutun jne. Jokaista juttua ja kaskua en edes käytä joka kerta, mutta ne ovat silti kaikki jossain alitajunnassa ja odottavat sitä sopivaa tilaisuutta, jolloin niille on käyttöä.
Näytteleminen astuu kuvaan esiintymisvaiheessa, kun pitää luoda vaikutelma spontaaniudesta. Jutut eivät saa kuulostaa ennalta harjoitelluilta, vaan yleisölle pitää jäädä vaikutelma, että kerrot ne tulivat mieleesi juuri sinä hetkenä. Niiden pitää myös sopia sen hetkiseen asiayhteyteen.
Viimeinen tärkeä kohta mille tahansa vitsille on ajoitus. Kuka tahansa muistaa varmaan tilanteita, joissa joku yrittää kertoa vasta kuulleensa todella hauskan vitsin, mutta kertoja ei muista sitä kunnolla. Tämä johtaa siihen, että ajoitus on nykivää ja tökkivää ja vitsi ei ollenkaan toimi. Komiikan ajoittaminen on niin suuri juttu, että pelkästään siitä on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja jo pienillä tauoilla ja rytmin muutoksilla juttu saattaa alkaa toimimaan ihan eri tavalla.
KAIKKI TÄMÄ KÄYTÄNNÖSSÄ
Kuinka tätä kaikkea sitten voi oppia, harjoitella ja kehittyä? Ensinnäkin suosittelen käsikirjoittamaan jokaisen rutiinin paperille, alusta loppuun. Käsikirjoitukseen voi liittää mahdollisimman monta niin sanottua ”tusinavitsiä” joita löytyy myös kirjoista. Mukaan tulisi kuitenkin pyrkiä lisäämään myös mahdollisimman paljon omia juttuja. Myös näitä tusinajuttuja voi pyrkiä analysoimaan ja pohtimaan mikä tekee niistä hauskoja? Voisiko niitä esimerkiksi muuttaa enemmän itselle sopivaksi vaihtamalla tilannetta, tapaa, paikkaa jne?
Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, sillä sitä seuraa ehkä se vaikein osa. Oman ”lapsen” eli käsikirjoituksen ”murhaaminen”. Jätä käsikirjoitus rauhaan esimerkiksi pariksi viikoksi ja palaa siihen tuorein silmin. Tämän jälkeen hae siitä kohtia joita voi tiivistää, ilmaista toisin jne. Tämä prosessi toistetaan pari kertaa ennen kuin käsikirjoitus opetellaan. Opettelemisessa voi käyttää apuna esimerkiksi sanelukonetta ja tai videokameraa, jolle juttuja kerrotaan ja samalla testataan ajoituksia ja taukoja. Mikä toimii, mikä ei…
Käsikirjoitukselle täytyy myös saada neutraalia palautetta ja tässä vaiheessa alkaa työ, johon valitettavasti monella juttu kaatuu, sillä pari esiintymistä kuukaudessa ei oikeasti ole riittävästi jutun hiomiseen. Juttuja pitää päästää esittämään elävälle puolueettomalle yleisölle. Tasaisesti elävälle yleisölle esiintyminen mahdollistaa ajoituksien ja nyansien testaamisen ja suoran palautteen saamisen. Sanelukone tai videokamera on tässäkin vaiheessa avainosassa. Jokainen esitys kannattaa nauhoittaa vähintään sanelukoneella, sillä myös yleisöltä saa usein omaperäisiä ja ennen kuulemattomia kommentteja ja hauskoja juttuja, jotka voi jälkeenpäin lisätä esitykseen.
Käsikirjoituksiin tulisi palata mielellään joka esityksen jälkeen sanelukoneen kautta ja tutkia mikä toimi ja mikä ei. Jos juttu ei lukuisien muutoksien ja kokeilujenkaan jälkeen vain toimi, niin täytyy olla valmis myös hylkäämään se.
Koomisen esiintyjän tie ei ole sieltä helpoimmasta päästä ja se vie jopa enemmän aikaa kuin yksittäisten taikatemppujen tekniikan harjoitteleminen. Pääsääntöisesti siihen pätee myös samat säännöt kuin mihin tahansa esiintymiseen, eli esiintymään oppii vain esiintymällä.