Olen kirjoittanut aikaisemminkin, että taikuus on täysin hullunkurinen harrastus. Siinä missä katsoja näkee välittömästi kuinka esimerkiksi kitaristin tai jonglöörin taidot paranevat harjoittelun myötä, on taikuus ainut ala, jossa henkilö harjoittelee piilottaakseen taitonsa.

Moni kokee tuon turhauttavana ja tällä vuosituhannella on alkanut yleistyä esiintymistyyli, jossa taikuri esittelee taitojaan avoimemmin. Osa taikureista kokee tämän suoranaisena pyhäinhäväistyksenä, koska heidän mukaansa se syö taikuuden tehoa. Osa taas kokee, että taidon avoin näyttäminen lisää esityksen visuaalista kiehtovuutta ja yleisön nautintoa.

Käytetään esimerkkinä vaikka korttitemppuja. Korttitemppujakin voi siis periaatteessa esittää täysin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Ensimmäinen tapa, jota etenkin useat vanhemmat taikurit kannattavat, on vähäeleisempi. Varsinaista tekniikkaa ei näytetä ja erilaisia taidonnäytteitä kuten viuhkat, korttien näppärä nostaminen ja sekoittaminen pidetään minimissään, koska niiden koetaan heikentävän itse efektien tehoa. Tämä koulukunta siis uskoo, että tekniikan avoin esittäminen vie helposti tehon itse taikuudelta ja antaa katsojille helpon tien ulos: ”Henkilö (taikuri) on todella taitava ja näppärä sormistaan”.

Toinen tapa, joka taas on äärimmäisen yleistynyt nuorempien taikureiden piirissä, on suurieleinen tapa, jolle on monta nimeä; XCM, Extreme card manipulation, flourishing, korttijonkka jne. Tässä tavassa taikuri avoimesti esittelee taitojaan tehden jatkuvia taidonnäytteitä korteilla. Tyyli on visuaalista ja paikoitellen jopa muistuttaa jongleerausta korteilla. Koulukunnan edustajat uskovat, että tämä lisää esityksen visuaalista kiinnostavuutta ja jopa katsojien arvostusta esiintyjää kohtaan, sillä esiintyjä on selvästi käyttänyt valtavasti aikaa tekemänsä opettelemiseen.

Näiden väliin sijoittuu vielä tyyli, jossa taikuri esittelee avoimesti tekniikkaa, mutta ei varsinaisesti jongleeraa. Taikuri esimerkiksi esittelee avoimesti korttipeleissä käytettäviä tekniikoita, kuten pakan pohjalta tai välistä jakamista, tai erilaisia tapoja sekoittaa halutut kortit taikurin haluamiin kohtiin pakassa. Tämän tyylin edustajia moititaan siitä, että he paljastavat avoimesti tekniikoita, joiden avulla voidaan saavuttaa uskomattoman tuntuisia taikaefektejä. Kritisoijien mukaan yleisöllä ei kävisi edes mielessä, että taikuri kykenee jakamaan kortteja pakan keskeltä kenenkään huomaamatta, ellei taikuri olisi näyttänyt sitä mahdolliseksi.

Kaikissa ajatusmaailmoissa on puolensa. Oman kehitykseni kannalta on hauskaa näin jälkikäteen analysoida, kuinka itse esiintyjänä olen eri aikoina edustanut kaikkia noista ajatussuunnista. Nuorempana kaikki oli täysin mustavalkoista ja kaikki taito piti piilottaa! Jossain vaiheessa taidonnäytteet olivat okei, kunhan niitä ei käytetty liiaksi. Ja nykyään teen avoimesti peluridemoja, joissa näytän salaisia tekniikoita. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja kaikille noista tyylisuunnista löytyy vastaan- ja puolestapuhujia.

Taidon piilottamisen puolesta on kirjoittanut englantilainen mestaritaikuri Michael Vincent. Vincent kirjoittaa, että tyylin vaihtaminen lopulta johtuu paljolti taikurin iästä. Vincentin mukaan XCM:n ja teknisen materiaalin esittäminen vetoaa eniten nuoriin esiintyjiin, koska he haluavat tuoda esille harjoittelunsa tulokset. Toisin sanoen tekniikan esittely toimii heille Vincentin mukaan henkilökohtaisen egon nostamisena, silläkin riskillä, että se syö taikuuden tehoa. Vincentin mukaan vanhetessaan taikurit kokevat tälle vähemmän tarvetta ja tyyli selkeytyy ja yksinkertaistuu.

Taidon piilottamisen puolestapuhujat myös kirjoittavat, että taitojen esittelyn seuraaminen ei kiinnosta ihmisiä, sillä esityksen sisältö muodostuu silloin helposti; ”katsokaa mitä minä osaan” asenteen ympärille. Tosin tämä olettamus on selvästi alunperinkin väärin argumentoitu, sillä ihmiset rakastavat katsoa toisia ihmisiä, jotka osaavat lähes yli-inhimillisiä asioita; olympialaiset, jonglöörit, supersankari elokuvat jne.

Tekniikan esittelemisen puolesta kirjoittaa mestaritaikuri Darwin Ortiz kirjassaan ”Scams and Fantasies”. Ortiz kirjoittaa, että taidon näyttäminen ei sulje pois mahdollisuutta katsojilta kokea mahdottomalta tuntuvaa taikuutta. Ortizin kirjoitti esimerkiksi, että vaikka taikuri jongleeraisi kortteja avoimesti, mutta jos kortit jäisivät yhtäkkiä leijumaan itsestään ilmaan, taikurin itse seisoessa kahden metrin päästä korteista, niin katsoja ei kykene ohittamaan mahdottomuuden tunnetta vetoamalla sen johtuvan esiintyjä näppäristä sormista. Ortizin mukaan mahdoton efekti ei yksinkertaisesti ole selitettävissä sorminäppäryydellä. Taidonnäytteiden eduksi Ortiz kirjoittaa myös niiden esteettisyyden ja uskottavuuden lisäämisen.

Myös yhdysvaltalainen taikuuden kouluttajana tunnettu taikuri Jamy Ian Swiss on kirjoittanut, että taidonnäytteiden tekeminen lisää esiintyjän uskottavuutta. Swiss aloittaa jokaisen esityksensä tekemällä sarjan värinvaihtoja, joissa kortti näennäisesti muuttuu mahdottomasti kortista toiseksi, ja yhdenkäden sekoituksia. Swiss painottaa, että hän ei korosta tai vedä huomiota tähän liiaksi, mutta niiden tarkoitus on osoittaa hänen yleisölleen, että hän on ammattilainen ja selkeästi osaa asiansa, eikä hänen tarkoitus ole tuhlata yleisön aikaa.

Uusin ja mielenkiintoisin näkökulma taidonnäytteiden puolesta tuli vastaan muutama kuukausi takaperin kanadalaisen taikuri David Benin luennolla. Ben on pitkän linjan taikuri ja hyvin menestynyt sellainen. Ben kertoi, että silloin tällöin selkeästi vaikeiden asioiden tekeminen ja demonstroiminen lisää ihmisten arvostusta taikurin taitoja kohtaan ja samalla se myös edesauttaa mahdollista tilaajaa ymmärtämään mistä taikurille maksetaan. Korkean ammattitaidon saavuttaminen taikurina vie usein paljon kauemmin kuin vaikkapa lakimiehen tai lääkärin opinnot. Tosin, yhdysvaltalainen taikuri Chris Korn, joka on profiloitunut esiintymään multimiljonääreille ja kuninkaallisille, on sanonut, että taidon näyttäminen avoimesti ei välttämättä ole tarpeellista, sillä ”Ihmiset pystyvät tunnetasolla havaitsemaan ammattitaidon.” Sinänsä Kornin sanonnassa on perää ja olenkin kokenut itsekin hauskana lieveilmiönä sen, että pystyn lähes aina sanomaan tunteeko taikuri työvälineensä kuten korttipakan, pelkästään siitä miten hän pitää pakkaa kädessään tekemättä mitään.

Taidon näyttämistä ja piilottamista ei pidä myöskään sotkea visuaalisuuteen, vaikka usein nämä liitetään toisiinsa, sillä yleisesti niin sanottu visuaalinen taikuus on usein taidoiltaan vaativampaa. Tämä johtuu usein siitä, että itse taikuuden kannalta oleellinen efekti, eli se näennäisesti mahdoton asia, tapahtuu yhtä aikaa sen salaisen asian aikana, joka mahdollisti tuon efektin. Visuaalinen ei kuitenkaan ole läheskään aina parempi, kuin ei visuaalinen. Taikuri Brad Henderson väittää, että visuaalinen taikuus on usein kaikkein heikointa taikuutta, jota ihmiset voivat kokea, sillä se ei jätä tilaa mielikuvitukselle! Esimerkkinä Henderson käyttää kauhuelokuvia. Miksi Alien – Kahdeksas matkustaja, Tappajahai – Jaws tai vaikkapa Blair Witch Project ovat genren sisässä edelleen niin suosittuja? Siksi, että ne jättävät tilaa mielikuvitukselle! Alienissa ja Tappajahaissa itse haita tai xenomorphia ei nähdä kokonaan kunnolla koko elokuvan aikana! Visuaalinen taikuus on kuitenkin hyvin suosittua taikureiden keskuudessa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että taikurit tunnistavat usein rutiinien salaisuudet ja taikuudessa ei ole enää heillä tilaa mielikuvitukselle.

Visuaalinen taikuus soveltuu kuitenkin erinomaisesti tiettyihin tilanteisiin kuten esimerkiksi videolle. Jos et ole itse läsnä kokemassa taikuuden efektiä, mielikuvituksesi ei lähde laukkaamaan samalla tavalla. Tämän takia usein visuaalinen, nopea, mahdoton tapahtuma videolla, on tehokas tapa myydä taikuutta. Kuitenkin live-tilanteessa, ihmisen oma mielikuvitus vie lähes aina voiton visuaalisuudelta.